Lokkimieli
Kirjoittaja: Koivu
//Tapahtunut aikaisemmin//
Lokkimieli ei ollut täysin tyytyväinen siihen, miten hyvin hän oli onnistunut rääkkäämään Sadeturkkia eristyksen aikana. Hän oli osin pettynyt siihen, miten nopeasti määrätyt kaksi päivää olivat tulleet täyteen. Soturia tympi erityisesti se, ettei eloklaanilainen naaras ollut alentunut valittamaan tai muutenkaan näyttämään kärsimystään ulospäin sen enempää, kuin mitä laihtuneesta ulkomuodosta jo pystyi näkemään. No, ainakin naaras näytti heikolta. Matkalla takaisin leiriin Lokkimieli kuvitteli mielessään, miten hän yllättäen kamppaisi Sadeturkin, mätkisi tämän verille ja katselisi pitkään vieressä miten tämä kituisi maassa juuri niin lähellä ja niin kaukana kuolemaa, että sitä melkein tekisi mieli anoa, mutta ei kuitenkaan. Lokkimieli oli varma, ettei naaras olisi pystynyt puolustautumaan tuossa kunnossa ollenkaan. Siitä hän tunsi suurta mielihyvää, vaikka pahoinpitelyt jäivät valitettavasti tälläkin kertaa vain haaveeksi.
Saatettuaan Sadeturkin sisälle Eloklaanin leiriin Lokkimieli suuntasi oitis kuulemaan partioihin jakoa. Lokkimielestä tuntui, että hän voisi menettää kontrollin itsestään, jos hän joutuisi katselemaan valkotassuista naarasta enää hetkeäkään kauemmin. Lokkimieli purki ärtymystään painelemalla kynsiään maahan istuessaan niin, että kukaan ei huomannut. Hänen olisi tehnyt mieli raadella eloklaanilainen jos toinenkin kappaleiksi ihan vain saadakseen vahvan voiton tunteen käpäliinsä. Sadeturkin kiduttaminen ei jostain syystä ollut ollut läheskään niin palkitsevaa, kuin kolli oli toivonut.
Ilmoittauduttuaan vapaaehtoiseksi metsästyspartioon, joka oli jo lähdössä ulos leiristä soturi muistutti itseään miellyttävän, tyynen roolin ylläpitämisestä. Hän ei ollut koskaan aiemmin pudottanut maskiaan niin pitkäksi aikaa kuin Sadeturkin rangaistuksen aikana. Sen ylläpitämiseen oli kuitenkin helppo palata, etenkin kun hän oli jonkun kuolonklaanilaisen seurassa. Lokkimieli ei edelleenkään ymmärtänyt, miten muut kissat näyttivät positiivisia tunteita ulospäin kuin automaattisena reaktiona. Hän ei ollut varma tiesikö hän, mitä ilo tai huvittuneisuus oikeastaan edes olivat, jos ne olivat joillekin oikeita tunteita. Niitä lähin kokemus, mihin Lokkimieli kykeni pääsemään oli todennäköisesti tyytyväisyys tai nautinto. Vaikka mistä hän siitäkään voisi varmaksi tietää…
Harmaalaikkuinen soturi löysi myyränkolon pian partion jakauduttua. Hänet oli laitettu erään ruipeloisen Eloklaanin oppilaan metsästyspariksi, jota hän oli uhkaillut siihen malliin, että tiesi oppilaan pysyvän näköetäisyydellä ilman jatkuvaa tapittamista. Lokkimieli ei ollut saalistanut kahteen kokonaiseen päivään, ja juuri nyt hänellä oli pakottava tarve päästä raatelemaan jotakin omin kynsin.
Hetken vahtaamisen jälkeen pieni jyrsijä pisti vihdoin päänsä ulos kolosta. Se otti muutaman nopean askelen eteenpäin, ja juuri silloin valkoharmaa soturi syöksyi aluskasvillisuuden seasta ja täräytti hyvin tähdätyn iskun myyrän päähän etukäpälällään. Myyrä pyristeli hetken maassa kituen, ja heti kun se pääsi takaisin jaloilleen Lokkimieli läimäisi sitä lujaa, tällä kertaa kynnet esillä. Lokkimieli viskoi saalista armottomasti ympäriinsä. Veri levisi maassa oleville kiville ja sammalille. Lopuksi soturi viskasi myyrän isompaa kiveä päin purkaen kaiken raivonsa puolikuolleeseen, viattomaan jyrsijään. Hän kuuli miellyttävän rusahduksen saaliin paiskautuessa kiveä päin. Se putosi maahan soturin jalkojen juureen velttona ja epämuodostuneena. Lokkimieli tökkäsi sitä vielä kerran varmistaakseen, että se oli kuollut. Tylsää, hän ajatteli tapittaen raatoa tyhjillä silmillään. Hetken mielihyvä loppui aina lyhyeen. Vaikka kollin sisällä ei nyt kiehunut enää yhtä lujaa, mikä helpotti impulssien kontrollointia ja maskipersoonan pitämistä yllä. Lokkimieli huomasi olevansa oikeastaan jo nälkäinen – kahden päivän aikana hän oli tottunut syömään itsensä enemmän kuin kylläiseksi. Sadeturkki oli metsästänyt hänelle niin paljon, että Lokkimieli oli pari kertaa pistänyt eloklaanilaisen katsomaan, miten hän viskoi vatsansa täyteen saatuaan ylimääräisiä saaliita jokeen toisen nähdessä nälkää. Ympärille vilkaisun jälkeen valkoharmaa kolli ryhtyi syömään rääkkäämäänsä myyrää. Hänen täytyisi vain puhdistaa tassunsa verestä, ennen kuin palaisi muun partion luokse. Ja Eloklaanin rääpäleoppilas saisi metsästää hänen puolestaan lopun ajasta.
Seuraavana aamuna Lokkimieli oli jalkeilla leirissä jo ennen ensimmäisiä auringonsäteitä. Pimentovarjo oli tullut edellisenä iltana ilmoittamaan Lokkimielelle, että seuraavaksi olisi hänen vuoronsa pitää vapaapäivä. Ei ollut järkevää tuhlata aikaa, minkä vuoksi soturi lähti liikkeelle kohti Kuolonklaanin reviiriä jo ennen auringonnousua. Matkalla hän yritti kehitellä hyvänkuuloista kertomusta eloklaanilaisten rankaisemisesta, Sadeturkin eristyksestä ja siihen johtaneista tapahtumista omaa rooliaan korostaen. Sellaista, jonka hän kertoisi Sulkavirralle ja josta hänen emonsa saattaisi osoittaa ylpeyttä. Ja jonka sivustakuulijat saattaisivat myös muistaa. Lokkimieli tiesi, että oli tärkeää pyrkiä aktiivisesti olemaan esillä positiivisessa valossa ja erottua sotureiden keskuudessa. Vain siten hän saattaisi saavuttaa lisää valtaa ja kunniaa.
Hän oli kuitenkin alkanut miettimään realistisemmin sitäkin, että hyvää asemaa klaanissa tulisi myös ylläpitää, ja että vallan saaminen vaati mahdollisesti likaista peliä. Se tarkoitti muun muassa sitä, ettei hänellä olisi itsellään varaa ottaa juurikaan riskejä. Ja se tarkoitti, että hän tarvitsisi tuekseen jonkun, jonka kanssa jakaa osa suunnitelmistaan. Jonkun äärimmäisen luotettavan seuraajan. Kätyrin, joka ei kyseenalaistaisi yhtäkään Lokkimielen ajatusta. Sellaisen, jonka uskollisuutta soturin ei tarvitsisi koskaan epäillä. Siihen ongelmaan Lokkimieli tiesi jo täydellisen ratkaisun. Hänen täytyisi saada pentuja.
Valkoharmaa kolli pääsi perille Kuolonklaanin leiriin hyvissä ajoin ennen aurinkohuippua. Heti klaanitovereidensa keskuuteen saavuttuaan ja muutamat tervehdykset mau’uttuaan hän kuuli sivukorvalla, miten joku puhutteli entistä Neilikkatassua Neilikkasydämenä. Lokkimieli pysähtyi ja oli katselevinaan leirin vilskettä, mutta tarkkaili oikeasti sivusilmällä kirjavaa naarasta. Kolli ei muistanut koskaan juurikaan puhuneensa tuon itseään hiukan nuoremman naaraan kanssa. Hetken observoinnin jälkeen hän tuli siihen tulokseen, että Neilikkasydän vaikutti melko hiljaiselta ja rauhalliselta, mutta samalla ystävälliseltä ja kohteliaalta – ainakin Lokkimielen vieressä käydyn keskustelun perusteella.
Kun muut kissat lähtivät omille teilleen, Lokkimieli tarttui tilaisuuteen ja lähti kävelemään täplikkään naaraan suuntaan. Naaraan kohdalla Lokkimieli pysähtyi pikaisesti ja nyökkäsi kohteliaasti tervehtiäkseen häntä.
“Onnittelut soturinimestä, Neilikkasydän!” Lokkimieli maukaisi ja väänsi kasvoilleen oikein lämpimän hymyn.
“Voi kiitos”, Neilikkasydän vastasi kollin hymyyn kainosti.
Eteenpäin jatkaessaan Lokkimieli päätti, että naaraaseen voisi olla hyödyllistä ainakin yrittää tutustua. Ehdokkaat olivat hänellä vähissä. Eikä aikaakaan tulisi tuhlata.
//Noin kaksi kuuta myöhemmin//
Lehtisade riisui jo puita lehdistä vauhdilla, kun Lokkimieli vaihtoi jälleen kuulumisia Sulkavirran kanssa Kuolonklaanin leirissä. Emo vaikutti joka kerta heidän tavatessaan siltä, kuin he eivät olisi nähneet kuihin. Lokkimieli ei kyennyt ymmärtämään, mikä Sulkavirran sai käyttäytymään ja tuntemaan niin, sillä hänen emostaan huokuva ikävä näytti olevan naaraalle jotain ihan todellista. Mutta ikävä olikin yksi niistä asioista, mitä Lokkimieli ei vain koskaan tulisi käsittämään. Hän oli kuitenkin vain tyytyväinen, ettei kyennyt kokemaan moista turhaa tunnetta. Sellainen ei olisi tehnyt muuta kuin rajoittanut elämää ja tullut tärkeiden asioiden tielle.
Sulkavirta oli kuitenkin vaihtanut aiheen nopeasti kahteen eloklaanilaiseen soturiin, Uskolintuun ja Haavemuistoon. Lokkimieli oli hämillään siitä, miksi hänen emoaan kiinnosti yhtäkkiä tietää eloklaanilaisista. Hän olisi paljon mieluummin jatkanut puhumista itsestään. Etenkin nyt, kun Sulkavirralta valui kehuja kuin
”Tiesitkö sinä, että he ovat sinun isäsi Ruskalinnun veljiä?” Sulkavirran sanat saivat kollin niskakarvat nousemaan, tosin enemmän inhosta kuin järkytyksestä.
“Erityisesti Uskolintu oli minun tukenani silloin, kun sinun isäsi kuoli”, Sulkavirta lisäsi lämmin hymy kasvoillaan.
Lokkimieli ei ollut uskoa korviaan. Hänen emonsa kuulosti siltä, kuin olisi yhä oikeasti välittänyt näistä kahdesta eloklaanilaisesta. Hehän olivat vihollisklaanin jäseniä. Sulkavirta ei selkeästi myöskään osannut jättää menneitä taakse. Mutta juuri sellaisiahan naaraat olivat, Lokkimieli ajatteli. Ylitunteellisia ja ylivälittäviä. Lokkimieli tiesi, että minkäänlainen kiintymys vihollisklaanin jäseniin oli ainoastaan haitaksi, niin Sulkavirran kuin klaaninkin kannalta. Nopeasti hän kuitenkin asettui imitoimaan, miten joku lempeäluonteinen kissa olisi asiaan reagoinut.
“En tiennytkään… Mutta hyvä kuulla, että he ovat olleet tukenasi silloin. Sinulla oli varmaan tosi rankkaa isäni kuoleman jälkeen”, Lokkimieli lausui myötätuntoiseen sävyyn. Oikeasti hän ei mieltänyt Ruskalintua isäkseen alkuunkaan – eiväthän he olleet koskaan edes tavanneet. Ruskalintu oli poissa, ja Lokkimielelle hän ei ollut koskaan ollutkaan olemassa.
“Niin oli”, Sulkavirta maukui haikeasti.
“Jos sinua kiinnostaa kuulla, millainen isäsi oli sinun ikäisenä, niin Uskolintu osaa varmasti kertoa”, Sulkavirta sanoi ja hymy palasi takaisin naaraan kasvoille.
Lokkimieli pohti kuitenkin, pitäisikö hänen kertoa jyrkkä näkemyksensä asiasta emolleen suoraan. Soturi halusi kuitenkin varmistaa, että hänestä välittyi mahdollisimman uskollinen kuva jokaiselle kuolonklaanilaiselle. Vaikka samalla hänen täytyikin pitää huoli, että kohtelisi emoaan mahdollisimman lempeästi. Sulkavirran kuva hänestä oli kollille aivan yhtä tärkeä.
“Tarkoitatko, että aloittaisin keskustelun hänen kanssaan?” Lokkimieli kysyi ja piti sävyn neutraalina.
“Niin.” Sulkavirta kallisti päätään hivenen.
Lokkimieli vilkaisi ympärilleen arvioidakseen, moniko kissa saattoi olla kuulemassa keskustelun. Lähistöllä aterioi muutama soturi.
“Minä ymmärrän, että teillä on yhteistä historiaa… Mutta mielestäni ei ole soveliasta alkaa juttelemaan toverillisesti eloklaanilaisten kanssa. Etenkään vallitsevassa tilanteessa. Työni on vartioida heitä ja pitää kuria yllä. Veriside ei muuta asiaa, sinäkin tiedät sen, emo”, Lokkimieli sanoi ja kuulosti nyt hivenen virallisemmalta kuin aikaisemmin.
Sulkavirta näytti jotenkin… hämmentyneeltä, eikä Lokkimieli tiennyt enää ollenkaan, mitä hänen emonsa päässä liikkui.
//Sulka?
KP-boosti käytössä
