Lokkitassu
Kirjoittaja: Koivu
Lokkitassu virnisti vinosti itsekseen kävellessään Sadeturkin edellä ulos leiristä. Vihdoinkin hän saisi ahdistella toista inhokkieloklaanilaistaan erikseen. Lokkitassu oli määrätty Virtaviiman johtamaan aamupartioon Sadeturkin ja parin muun eloklaanilaissoturin kanssa, joiden nimet ja olemassa olo eivät olisi voineet häntä vähempää kiinnostaa. Lokkitassu oli viimeiset kaksi kuuta pitänyt huolen siitä, ettei jättänyt Sadeturkkia ja Varjoliekkiä yhtenäkään päivänä rauhaan. Hän halusi olla ensimmäinen, joka saisi heidät kiinni tekemästä jotakin sääntöjen vastaista. Ja vaikkei niin kävisi, Lokkitassu sai paljon nautintoa jo pelkästään heidän pelottelustaan. Etenkin Varjoliekki, jonka Lokkitassu oli lähes onnistunut tappamaan taistelussa, vaikutti toisinaan pelokkaalta. Sen näki suoraan silmistä ja selkäkarvoista. Parivaljakko näytti lähes aina jokseenkin varautuneelta Lokkitassun lähestyessä kaksikkoa, vaikka kolli olikin huomannut näiden peittelevän asiaa. Miten säälittävää, hän ajatteli. No, ainakin hänellä oli ajanvietettä Eloklaanin leirissä.
Lokkitassu jättäytyi hiukan taaemmas Virtaviimasta. Vaaleanharmaa, raidallinen naaras ei vaikuttanut erityisemmin pitävän Lokkitassusta – eikä hänkään kyllä pitänyt Virtaviimasta ollenkaan. Tämä oli aina hyvin tyly Lokkitassua kohtaan, minkä kolli epäili johtuvan osittaisesta puoliverisyydestään. Lokkitassulla ei olisi mitään asiaa klaanitoverille, joka ei kunnioittanut häntä. Valkoharmaa kolli piti kuitenkin miellyttävän maskinsa yllä tämän seurassa, saman klaanin soturi kun oli. Eloklaanilaisia kollilla oli tapana kohdella kuin hiiriä, ja vältteli mieluiten näille puhumista huomautusten ulkopuolella, mutta tällä kertaa hänellä oli päässään toisenlainen idea. Lokkitassu oli havainnut tuoreen kitkan näiden kahden rääpäleen välillä, jotka yleensä olivat niin kiinni toisissaan, että oksetti. Lokkitassu oli tarkkaillut kaksikkoa sen verran pitkään, että oli täysin vakuuttunut näiden olevan lääpällään toisiinsa. Nyt, kun jotakin näyttikin tulleen kaksikon väliin, oli Lokkitassun tilaisuus ryhtyä leikkiin. Hän siirtyi lähemmäksi partion hännillä kulkevaa harmaansinistä naarasta, mutta piti katseensa edessäpäin. Lokkitassu tunsi niin suurta vihaa, inhoa ja kostonhimoa eloklaanilaissoturia kohtaan, että hänen oli pakko keskittää katseensa muualle pysyäkseen tyynenä.
”Kaunis päivä tänään”, Lokkitassu sanoi, kuin olisi puhunut vanhalle ystävälle. Lokkitassun mielessä välähti kuva Sadeturkin kaulan viiltämisestä. Hän näki sivusilmällä, miten Sadeturkki kääntyi vilkaisemaan taivasta.
”Niin taitaa olla”, tämä vastasi. Lokkitassu yllättyi naaraan tyyneydestä. Kollin olisi tehnyt mieli muistuttaa olevansa se sama kissa, joka melkein tappoi hänen säälittävän sydänkäpysensä.
”Harmi, ettei ystäväsi päässyt mukaan”, Lokkitassu jatkoi nyt hiukan sarkastisempaan sävyyn. Hän aisti Sadetassun vilkaisun, mutta piti edelleen katseensa menosuunnassa. Lokkitassu piti huolen, että hänen ilmeensä pysyi vakavana.
”Olin juuri partiossa hänen kanssaan pari päivää sitten. Vaan eipä siitä kirppukasasta mitään hyötyä ollut. Kiehnäsi vain sen naaraan kyljessä. Jos saisin päättää, tuosta rangaistaisiin”, Lokkitassu totesi halveksuvaan sävyyn – vaikkei mikään viimeistä lausetta lukuun ottamatta ollut ähelläkään totuutta. Hän toivoi vain, että keksitty valhe Varjoliekistä menisi läpi. Kollista olisi miellyttävää seurata, miten kaksikko ajautuisi erilleen toisistaan. Lokkitassu halusi viedä näiltä kaiken. Ja niin hän myös tekisi.
//Sade
