Lola
//Kujakissayhteisön lähialueet
Minusta ja Ollista oli viimeisten vuodenaikojen saatossa tullut aitoja seikkailijoita ja ennen kaikkea ystäviä. Hänestä oli tullut minun paras ystäväni, oikeastaan ainoa kissa jonka kanssa olin edes jutellut viimeiseen kolmeen kuuhun. En haluaisi kehuskella, mutta minusta oli tullut etevä saalistaja. Viherlehden myötä emme siis nähneet nälkää, sillä kun suita oli ruokittavana vain kaksi, saimme vaivatta kerättyä runsaasti tuoresaalista, kunhan sijainti vain oli sopiva. Kaksijalkaloiden kujilla oli luonnollisestikin vähemmän riistaa kuin metsissä, mutta sen vuoksi emme usein sukeltaneet syvälle kaksijalkalan uumeniin, jotta pääsisimme iltaisin takaisin metsään etsimään ruokaa.
Olimme etsineet perhettäni, mutta tuloksetta. Emosta ja Milasta ei ollut näkynyt jälkeäkään. Olin kysellyt vastaantulijoiltakin, olivatko he sattuneet tapaamaan heitä, mutta kukaan ei tiennyt perheestäni mitään. Mutta minä en suostunut luovuttamaan. Olli oli muutaman kerran ehdottanut moista, mutta minulle se ei käynyt. Minä tiesin, että vielä jonain päivänä löytäisin perheeni. Jos luovuttaisin nyt, en koskaan voisi saada tehtävääni suoritetuksi. Olin varma, että emo ja Mila kaipasivat ja odottivat minun löytävän heidät.
”Aiotko sinä jo nyt nousta ylös?” Olli kysyi, kun olin poistumassa väliaikaispesästämme eräänä aamuna. Vilkaisin ystävääni ja väläytin hänelle ystävällisen hymyn.
”Käyn vähän katselemassa ympäristöä. Jos tahdot, voit jatkaa vielä unia”, nau’uin päätäni nyökytellen. Olli näytti kuitenkin siltä, ettei hän ollut enää väsynyt. Kolli nousi välittömästi pystyyn ja ravisteli päätään.
”Ei tässä mitään, en minä enää saa unta.. Minä tulen mukaasi. Et kai suunnittele meneväsi sinne kaksijalkalaan?” oranssiraidallinen kolli kysyi. Pudistelin hyväntuulisena päätäni.
”En suinkaan, en minä mihinkään kauas ollut menossa. Ajattelin vain tutkiskella ympäristöä hieman. Voisimme ehkä majoittua tähän taas pariksi päiväksi, jotta maisema ei muutu koko aikaa. Ehdimme kyllä tutkia kaksijalkalan sitten, kun lähdemme”, lupasin ja kosketin hellästi kuonollani ystäväni poskea. Ollin kasvoille piirtyi kiitollinen hymy. Tiesin, että hän kaipasi elämäänsä rytmiä ja tasaisuutta. Muuttuva maisema ja kaikki uudet asiat saivat kollin ahdistumaan. Olin hänelle niin kiitollinen siitä, että hän oli lähtenyt omalta mukavuusalueeltaan ja päättänyt auttaa minua. Koin, että minun tehtäväni oli antaa hänelle vastapalvelus ja pysähtyä välillä, vaikka olisinkin halunnut etsiä perhettäni koko ajan. Oli kuitenkin tärkeää keskittyä myös ystävän hyvinvointiin ja meidän ystävyyteemme. Pienet hengähdystauot tekivät hyvää. Olimme päässeet tutustumaan toisiimme ja nauttimaan yhteisestä ajasta.
