Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Auringonlaskun aika tuli ja meni, ja taivas tummeni nopeasti. Tähdet ilmestyivät yksitellen taivaalle, ja pian niitä oli jo enemmän kuin osasin laskea. Odotin oikeaa hetkeä, jotta voisin mennä puhumaan Lauhalaukalle. Yritin myös löytää oikeita sanoja. Olimme luvanneet aikoinaan olla ystäviä ikuisesti, mutta purkautuiko lupaus silloin, kun petin kollin luottamalla Karhumyrskyyn?
Hetki sitten oranssin kirjava kolli oli kadonnut parantajan pesään. Joku oli puhunut, että kissa nimeltä Ruskatassu oli siellä. Kenties Lauhalaukka oli tapaamassa häntä.
Pääaukiolla oli melko hiljaista. Enemmistö oli painunut nukkumaan jo auringonlaskun aikaan, mutta muutama soturi sinnitteli vielä hereillä seuranani. Lisäksi aiemmin tänään nimetty Omenahuuma vartioi leiriä hiljaa paikoillaan lähellä pääaukion keskustaa. En oikein ymmärtänyt mikä sen pointti oli, mutta ehkä se minulle joskus selviäisi. Eloklaanissa tuntui olevan hassuja tapoja. Kissat olivat kohteliaita ja ystävällisiä, he ajattelivat muita ennen itseään. Jopa tuoresaalista hakiessa vanhempi kissa saattoi antaa nuoremman valita ensin, vain silkasta kohteliaisuudesta.
Viimeinkin Lauhalaukan oranssi turkki ilmestyi näkyviin parantajan pesästä. Lihakseni jännittyivät. Hetken ajan epäröin, mutta kävelin kuitenkin päättäväisesti leirin aukion halki Lauhalaukan luokse. Kolli kohtasi katseeni heti. Lauhalaukan ilme oli hieman hämmentynyt, surunomainen ja kenties jopa vihainenkin. Pelkäsin, ettei kolli haluaisi missään tapauksessa elää enää kanssani samassa klaanissa.
”Lauhalaukka, minä olen hurjan pahoillani kaikesta”, aloitin keskustelun niin suoraan asiasta kuin vain saattoi, ”en tiedä miksi minä uskoin Karhumyrskyä, mutta tiedän että tein väärin. En olisi saanut uskoa häntä. Hän oli paha, ja tekisin mitä tahansa saadakseni meidän välimme taas kuntoon.” Kasvoillani oli epätoivoinen ilme, josta hehkui se, miten pahoillaan olin. Lauhalaukka huokaisi ja laski raskaan katseensa maahan.
”Olen todella väsynyt. Voisimmeko keskustella tästä vaikka aamulla?” kolli kysyi ja vilkaisi minua. Pettymys oli valtava. Olisin halunnut saada asian selväksi nyt heti, enkä vasta joskus aamulla. Kertoiko Lauhalaukan reaktio siitä, ettei hän halunnut enää olla ystäväni, vai oliko hän oikeasti vain väsynyt? Päätin kuitenkin myöntyä. En halunnut suututtaa kollia turhaan.
”Hyvä on, se sopii minulle”, vastasin rauhallisella äänellä ja kohtasin kollin kirkkaansinisen katseen. Lauhalaukka nyökkäsi ja ohitti minut. Hän vaikutti kovin kylmältä ja etäiseltä. Ei lainkaan siltä Lauhalaukalta, jonka kanssa olin kasvanut. Kylmät väreet kulkivat lävitseni. Oliko Eloklaaniin tulo ollut sittenkään niin järkevää kuin olin ajatellut?
Odotin, että Lauhalaukka katosi pesään. Vasta sen jälkeen laahustin parantajan pesän edustalta sotureiden pesälle. Ehkä aamulla kaikki olisi vähän paremmin.
// 367 sanaa
