Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Kuolonklaanilaisnaaraan pistävän oranssien silmien katse pysyi tiukasti minussa. Ajatukseni harhailivat Karhumyrskyyn. Oli ihan luonnollista, että Karhumyrskyllä ja tämän sisarpuolella oli samanväriset silmät. En voinut kuitenkaan olla ajattelematta sitä, että tämä punaruskea kissa saattoi kantaa sisällään samaa kieroutunutta pahuutta, joka Karhumyrskyllä oli ollut. Nyökkäsin ja lähdin perääntymään kauemmaksi Kuolonklaanin rajalta.
”Mene jonnekin piiloon, ettei kukaan näe sinua noin lähellä rajaa. Tuon Lauhalaukan tänne niin pian kuin vain voin”, lupasin ennen kuin käänsin selkäni kissalle. Se tuntui olevan valtava riski, sillä pelkäsin kuolonklaanilaisen hyökkäävän kimppuuni. Kiihdytin nopeasti vauhdin juoksuksi, enkä vilkaissut kertaakaan taakseni jäävää kissaa. Kaikki hänessä oli hälyttävää. Naaras oli luonut päässään Eloklaanista sellaisen kuvan, että olimme vihollisia. Verisukulaisuus Karhumyrskyn kanssa saattoi johtaa siihen, että naaras saisi samanlaisen pakkomielteen Eloklaanista kuin Karhumyrskyllä oli ollut Kuolonklaanin ulkopuolisista kissoista.
Minua heikotti, kun juoksin kohti metsänrajaa lujempaa kuin aikoihin. Rukoilin mielessäni Tähtiklaania, Lauhalaukan täytyi olla leirissä. En tiennyt, mitä kuolonklaanilaisnaaras olisi tuumannut, jos Lauhalaukka ei saapuisikaan hänen luokseen ennen auringonlaskua.
Hidastin tahtiani, kun leiri häämötti edessäni. Tasasin hengitykseni. Kukaan ei saisi epäillä mitään. Minä vain etsisin Lauhalaukan ja ottaisin hänet mukaani. Matkalla hän saisi kuulla siskostaan ja emonsa kuolemasta. Vai pitäisikö antaa kuolonklaanilaiselle mahdollisuus kertoa? Ei, se olisi varmasti huono idea. Punaturkkinen kissa varmasti kääntäisi asian niin, että hän loukkaisi Lauhalaukkaa, joka saattaisi syyttää emonsa kuolemasta itseään.
Pujahdin piikkihernetunneliin. Pääaukiolle päästyäni annoin katseeni kiertää täyden pääaukion ympäri. Aurinkohuipun hetki oli käsillä, joten Eloklaanin leiri oli täynnä kissoja. Lauhalaukan oranssi turkki löytyi helposti muiden seasta. Mahdollisimman rauhallisin askelin kävelin parhaan ystäväni luokse. Pakotin kasvoilleni väkinäisen virneen. Lauhalaukka osasi lukea minua niin hyvin, että se tuskin menisi hänelle läpi.
Oranssi kolli nosti kirkkaansinisen katseensa minuun heti, kun kuuli lähestyvät askeleeni. Ensin Lauhalaukka hymyili, mutta kun hän näki kasvoilleni pakotetun hymyn, hän vakavoitui.
”Onko kaikki hyvin?” soturi kysyi päätään kallistaen. Vilkaisin ystäväni vierellä olevaa Lumihiutaletta, joka Tähtiklaanin kiitos ymmärsi, että nyt oli oikea aika poistua. Naaras ilmoitti lähtevänsä jonnekin, ja katosi vähin äänin jonnekin kissajoukon sekaan.
”Tule, vien sinut kävelylle. Minulla on tärkeää asiaa”, sanoin antamatta kollille mahdollisuutta kieltäytyä. Käänsin hänelle selkäni ja lähdin kulkemaan kohti piikkihernetunnelia toivoen, että Lauhalaukka seuraisi.
//Lauha?
// 344 sana
