Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Olimme kertoneet Mesitähdelle seikkailustamme Kuuluolaan, mainitsematta tietenkään todellista syytä, joka oli vienyt meidät alunperin luolaan. Onneksemme päällikkö oli ollut ymmärtäväinen, eikä antanut meille rangaistusta. Toki hän oli maininnut, että mikäli Punatähti tulisi leiriin ja vaatisi tunkeilijoille – eli tässä tapauksessa meille – rangaistusta, hän joutuisi jotain pientä antamaan. Minulla eikä Lauhalaukalla ollut mitään sitä vastaan.
Kuten olimme arvelleet, Punatähti varapäällikköineen olivat käyneet Eloklaanin leirissä. En itse ollut ollut paikalla, mutta Lauhalaukka oli nähnyt koko tilanteen. Kuolonklaanin päällikkö ei ollut vaatinut meille rangaistusta. En tiennyt, olivatko kuolonklaanilaiset tietoisia siitä, että juuri minä ja Lauhalaukka olimme olleet Kuuluolalla. Enkä oikeastaan välittänyt tietääkään. Mitä vähemmän jouduin olemaan tekemisissä tiettyjen kuolonklaanilaisten kanssa, sitä parempi minun oli olla.
Viheryskä jylläsi yhä Eloklaanissa, muttei uusia sairastuneita ollut tullut neljsäsosakuuhun. Putouslaulu ja Aurinkopentu olivat parantuneet, ja enää pesässä oli vain muutama sairastunut. Olin huolissani Leimusilmästä, sillä olin kuullut parantajaoppilaan sairastuneen viheryskään. Viime lehtikatona meistä oli tullut ystäviä, ja hänen ansiostaan olimme taas Lauhalaukan kanssa väleissä. Oikeastaan oli myös Leimusilmän ansiota, että olin löytänyt uskon Tähtiklaaniin. Olin rukoillut esi-isiä, etteivät he ottaisi parantajaoppilasta luokseen. Se olikin ainoita kertoja, jolloin olin koskaan rukoillut Tähtiklaanilta apua.
Ravistelin päätäni palatakseni takaisin tähän hetkeen. Olin vajonnut kesken partion ajatuksiini. Vilkaisin nopeasti muita partion jäseniä. Sain huokaista helpotuksesta, kun kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiota siihen, miten ajatuksissani olin ollut sitten leiristä lähdön jälkeen.
Minttuliekki oli nimennyt Lauhalaukan metsästyspartion johtoon, joten kolli kulki joukon edellä kohti nummia aivan koivumetsän rajaa pitkin. Lisäksemme varapäällikkö oli laittanut partioon Pehmoturkin, Hillasielun, Salamataivaan ja Yötassun. Saalisonni ei ollut viime aikoina ollut klaanimme sotureiden puolella. Mesitähti ei ollut rajoittanut toistaiseksi kenenkään syömisiä, mutta osa sotureista teki sitä oma-aloitteisesti. Minä mukaan lukien pyrin syömään vain silloin, kun olin oikeasti nälkäinen. Useina päivinä jaoin saaliin Lauhalaukan kanssa. Olimme viettäneet viime aikoina paljon aikaa toistemme seurassa, ja se tuntui hyvältä.
Ennen metsänrajaa Lauhalaukka pysäytti partion ja kääntyi puoleemme.
”Hajaannutaan tässä ja nähdään samassa paikassa viimeistään auringonlaskun aikaan. Toivotan teille kaikille hyvää saalisonnea”, oranssinkirjava kolli sanoi päätään nyökäyttäen. Kaikki lähtivät tämän jälkeen omille teilleen eri suuntiin. Seisoimme hetken kahdestaan vastakkain Lauhalaukan kanssa.
”Onnea myös sinulle”, totesin ja väläytin ystävälleni leikkisän hymyn, johon Lauhalaukka vastasi virnistäen. Kuin olisimme lukeneet toistemme ajatuksia, käännyimme molemmat yhtä aikaa ja lähdimme omiin suuntiimme.
En tosiaankaan ollut mikään hyvä saalistaja, joten jo pelkkä vainun saaminen tuntui tänään erityisen vaikealta. Tiesin, että minun olisi helpompaa saalistaa nummilla kuin metsässä. Vaikka lunta oli satanut viime aikoina paljon ja se vaikeutti juoksemista, metsässä saalistaminen vain tuntui haastavalta pelkkänä ajatuksenakin. Siellä edessä oli pensaita, juurakkoja, kiviä, varpuja ja ties mitä muuta, kun nummilla esteitä ei juurikaan ollut.
Kuljin kohti nummia, etäämmälle koivumetsästä. Eloklaanin raja oli oikealla puolellani melko kaukana. Ei tarvitsisi pelätä, että ylittäisin sen vahingossa, kun matkaa rajalle oli niin paljon. Uutta lunta ei ollut satanut muutamaan päivään, ja lämpötila oli hetkellisesti kohonnut eilen yllättävän korkealle. Se oli saanut pumpulimaisen hangen muuttumaan kovaksi. Koskemattoman hangen pinnalla oli ohut jääkerros, joka rikkoutui sen päälle astuessa, ainakin minun painostani. Kevyimmät oppilaat pystyivät kulkemaan hangen päällä uppoamatta. Minä tyydyin kulkemaan polkua pitkin, joka oli kaiketi jonkun aiemman partion tekele.
Lunta riitti silmän kantamattomiin, mutta yhtäkään saaliseläintä ei näkynyt. Lehtikadon aikaan jänikset olivat vaihtaneet ruskean turkkinsa valkoiseen. Ne maastoutuivat yllättävän hyvin lumeen. Haistelin ilmaa, mutten saanut kiinni yhtäkään tuoretta hajujälkeä.
Rasahdus jostain takaapäin sai minut säpsähtämään. Pysähdyin ja käännähdin nopeasti ympäri nähdäkseni, mikä tai kuka rasahduksen aiheutti. Se oli kuulostanut juuri siltä, kuin jokin olisi rikkonut jääkerroksen hangen päällä. Sydämeni takoi jännityksestä, enkä uskaltanut hievahtaakaan. Mikäli kyseessä olisi ollut jänis, se olisi varmasti jo jatkanut matkaansa. Mutta ketään tai mitään ei näkynyt. Yhtäkkiä oli aivan hiirenhiljaista. Hiljaisuuden rikkoi vain tuulen humina, kun se pyyhälsi nummien halki, pysähtyi hetkeksi leikittelemään turkillani, ja jatkoi taas matkaansa.
”Onko siellä joku?” huhuilin ääni väristen, mutten saanut vastausta.
Seisoin vielä hetken hievahtamatta paikoillani, ennen kuin jouduin toteamaan, ettei lähettyvillä ollut ketään. Siitä huolimatta jokin sai oloni hyvin epämukavaksi. Käännyin taas ympäri ja jatkoin matkaa eteenpäin. Vilkaisin vielä kerran taakseni, mutta ketään ei edelleenkään näkynyt.
Ravistelin päätäni ja naurahdin itsekseni. Olin kai tulossa vainoharhaiseksi ja kuulin vain omiani.
Metsästyspartio ei päättynyt toivomallani tavalla. Auringonlaskun hetki koitti, enkä ollut saanut kiinni ainuttakaan saalista. Olin vaellellut nummilla etsien vainua eläimistä, mutta niitä oli tänään harvinaisen vaikea löytää. Yhtä jänistä olin seurannut hyvän matkaa, mutta kuin tyhjästä eteeni oli ilmestynyt Hillasielu, joka oli saanut jäniksen kiinni. Valkea kolli oli pahoitellut huomattuaan minut, mutten ollut ollut hänelle lainkaan vihainen. Pääasia oli, että jänis oli saatu kiinni. Siitä riittäisi syötävää monelle kissalle.
Istuin paikassa, jossa olimme kaikki lähteneet eri suuntiin. Minua ennen paikalla oli ollut Hillasielu, joka oli vielä kerran pahoitellut aiempaa kohtaamistamme. Vaikkei kollilla ollut syytä pahoitella, se tuntui melko hyvältä. Eloklaanissa kissat välittivät muiden tunteista, toisin kuin Kuolonklaanissa. Synnyinklaanissani tällaisessa tilanteessa olisin varmasti saanut vain vihaisen katseen ja valitusta siitä, miten surkea saalistaja olinkaan. Vaikka se olikin totta, ei sen kuuleminen koskaan ollut tuntunut hyvältä.
Odotimme enää vain Pehmoturkkia ja Yötassua, kaikki muut olivat saapuneet kohtaamispaikalle. Olin toistaiseksi ainoa, joka ei ollut saanut kiinni mitään. Lauhalaukka oli saanut kiinni oravan, ja Salamataivas hiiren ja varpusen. Odotellessamme Pehmoturkkia ja hänen oppilastaan, jutustelimme nelistään niitä näitä viheryskästä, lehtikadosta ja huonosta saalisonnesta.
Viimein kaksi jäljellä olevaa partiolaista saapuivat. Heidän saalisonnensa oli selkeästi ollut parempi kuin muiden, sillä soturi oppilaineen olivat saaneet kaiken kaikkiaan viisi saalista, vaikkakin kaikki olivat pieniä metsän eläimiä, mutta se oli kuitenkin enemmän kuin muilla.
Paluumatka leiriin kävi nopeasti. Minä kuljin partion perällä. Olin taas aivan varma, että kuulin oksan rasahtavan jossain lähistöllä. Mutta kun pysähdyin ja yritin etsiä, mikä äänen oli aiheuttanut, mitään ei näkynyt. Muu partio pysähtyi, muttei kukaan tuntunut piittaavan kuulemastani. He kuittasivat sen olleen vain jokin eläin, joka oli astunut oksan päälle. Siitä huolimatta, jokin sai oloni epämukavaksi. Olin aivan varma, että joku seurasi meitä tai sitten olin vain tulossa hulluksi.
Kului taas muutama päivä. Päiväni kuluivat lähinnä Huurretassun harjoituksissa, partioidessa tai Lauhalaukan kanssa aikaa viettäen. Oppilaani oli siinä pisteessä koulutustaan, että hän ansaitsisi soturinimensä lähiaikoina. Hän hallitsi kaikki ne taidot, mitä soturi tarvitsi. Nykyään harjoitukset olivat olleet lähinnä vain saalistamista ja taistelutaitojen parantamista.
Lähes aina leirin ulkopuolella ollessani, minusta tuntui siltä, kuin joku olisi seurannut minua. Kuitenkaan jälkiä reviirillä olevasta tunkeilijasta ei ollut. Yksikään partio ei ollut ilmoittanut vieraan kissan hajujäljistä Eloklaanin reviirillä. Aloin jo oikeasti kuvitella, että olin tulossa hulluksi. Jokainen oksan rasahdus sai minut varpailleni, en tuntenut enää oloani lainkaan turvalliseksi leirin ulkopuolella.
”Huomenta”, Lauhalaukka tokaisi astellessaan luokseni leirin pääaukiolla. Se sai minut säpsähtämään. Käännyin minua takaapäin lähestyneen soturin puoleen säikähtäneenä.
”Onko kaikki hyvin?” oranssinkirjava kolli kysyi ja kurtisti kulmiaan. Olin häpeissäni. En koskaan ollut ollut näin säikky, ja nyt olin sitä aivan turhasta. Yritin hymyillä kollille, mutta kasvoilleni noussut ilme muistutti lähinnä irvistystä, kuin olisin syönyt jotain pahanmakuista. Kun Lauhalaukan kasvoille nousi huolestunut ilme, lakkasin yrittämästä ja huokaisin päätäni pudistellen.
”Olen aivan varma, että olen sekoamassa. Minusta tuntuu, kuin joku seuraisi minua lähes aina, kun astun ulos leiristä. Kuulen askeleita, oksien rasahtelua ja vaikka mitä, mutta aina kun katson, ketään ei näy”, huokaisin samalla, kun kaivoin hermostuksissani käpälälläni kuoppaa maahan.
//Lauha?
// 1151 sanaa
