Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Elämä Eloklaanissa oli kuin unta. En ollut edes osannut kuvitella, miten täydellistä kaikki voisi ollakaan. Olin saanut nukkua yöt paremmin kuin koskaan, ja kukaan ei enää tiuskinut minulle tai antanut järjettömiä tehtäviä. Olin aivan kuin kuka tahansa eloklaanilainen, eikä kukaan vihannut minua. En ollut kenenkään edes kuullut puhuvan siitä, etten ollut syntyjäni eloklaanilainen, vaan kuolonklaanilainen. He tuntuivat sivuuttavan sen faktan täysin, muttei se haitannut minua.
Minä nautin elämästäni Eloklaanissa. Olin jutellut paljon Lauhalaukan kanssa. Oranssinkirjava soturi oli aluksi ollut melko vaisu, mutta olimme saaneet keskusteltua asioita läpi. Hiljalleen soturi alkoi olla seurassani se sama kissa, joka oli aikoinaan ollut paras ystäväni. Eikä siinä edes vielä kaikki; olin löytänyt Eloklaanista Raparperipistoksen kaksoisolennon! Lakkakuiske ei tuntenut kuolonklaanilaista ystävääni, ja naaras tuntui olevan muutenkin hämmentynyt kun olin kertonut hänelle. Lakkakuiskeesta olikin tullut minun ystäväni, tai ainakin melkein. Nuori naaras oli rauhallinen ja lempeä kissa, joka puolusti jokaista heikommassa asemassa olevaa. Soturissa oli ulkonäön lisäksi pelottavan paljon samoja luonteenpiirteitä kuin Raparperipistoksessa. Salaa olin toivonut pääseväni kokoontumiseen nähdäkseni Raparperipistoksen, mutta ikäväkseni Mesitähti ei ollut ottanut minua mukaan.
En ollut toistaiseksi keksinyt tapaa, miten voisin saada yhteyden Raparperipistokseen. Halusin päästä kertomaan hänelle kaiken tapahtuneen. Salaa toivoin, että myös Raparperipistos voisi muuttaa Eloklaaniin.
Nautin vapaapäivästäni istuskellen pääaukiolla Litteäkiven läheisyydessä. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta suoraan yläpuoleltani. Aurinko ei ollut enää samalla tavalla lämmin kuin joitakin kuita aiemmin. Enää se lämmitti vain vähän vaaleaa turkkiani.
”Muistatko nyt mitä tarvitsemme?” Liljatuulen ääni kantautui pensaikosta, kun harmaa naaras asteli oppilaansa edellä pääaukiolle. Leimutassu kulki parantajan perässä.
”Hierakkaa, kaislaa ja katajanmarjoja, eikö niin?” parantajaoppilas kysyi ja vilkaisi parantajanaarasta. Liljatuuli nyökkäsi tyytyväisenä.
Arvelin, että parantajat olivat lähdössä etsimään yrttejä. Minäkin olin joskus ollut Tiputassun kanssa keräämässä yrttejä. Kuolonklaanin kärttyinen parantajaoppilas oli täysi vastakohta Eloklaanin lempeille kissoille. Jostain syystä nousin vain ylös ja tassutin kahden kissan luokse. He kääntyivät täysin samaan aikaan puoleeni hymyillen.
”Tarvitsetteko apua? Olen muutaman kerran ollut parantajien apuna yrttienkeruussa Kuolonklaanissa. En minä mitään erityistä osaa, mutta voisin vaikka tarkkailla selustaanne”, ehdotin rauhallisella äänellä ystävällisesti hymyillen. Pidin siitä, että Eloklaanissa kaikki puhuttelivat toisiaan kohteliaasti. Täällä ei tiuskittu tai ärhännelty turhia.
//Leimu?
// 339 sanaa
