Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
En voinut olla hymyilemättä kuullessani, kuinka Leimutassu kutsui minua ystäväkseen. Sitä sanaa kukaan ei ollut käyttänyt minusta sitten Kuolonklaanista lähdön. Raparperipistos oli ollut klaanissa viimeinen ystäväni. Naaraan muisteleminen sai mieleni hetkellisesti haikeaksi. Mitenköhän hän pärjäsi Kuolonklaanissa?
Pakotin ajatukseni takaisin tehtäväämme. Minun täytyi viedä Leimutassu Kuolonklaanin reviirin lähettyville ja hakea sieltä tarvitsemamme kissanmintut. Niiden avulla sairaat voisivat parantua. Viitoin oppilaan perässäni piikkihernetunneliin.
Ripein askelin suuntasin kohti etelää. Kulkisimme aina Eloklaanin eteläisimmälle rajalle. Oli helpointa pysytellä mahdollisimman kaukana Kuolonklaanista. Ei olisi hyvä asia, jos vihollisklaani veisi yrtit nenämme edestä. Riehuikohan viheryskä sielläkin?
Kun saavutimme eteläisen rajan, aurinko oli jo noussut. Maa oli kuuran peitossa. Juuri kun ylitimme rajan, näkökenttääni ilmestyi valkeita lumihiutaleita.
”Toivottavasti kissanmintut eivät ole kuolleet pakkasessa”, Leimutassu lausahti kireästi. Vilkaisin kannoillani tulevaa kollia.
”Et olisi saanut unta, jos matka olisi turha”, totesin, vaikken itsekään uskonut omia sanojani. Oli koomista, että kaltaiseni kissa sanoi niin. En minä edes tiennyt oliko Tähtiklaania olemassa. Ehkä Leimutassu oli kuullut paikasta Iltakaiulta, ja nähnyt vain unta, jossa hän muisti kollin kertomuksen. Tai sitten Tähtiklaani oikeasti oli olemassa.
Matka jatkui taas hiljaisuudessa. Olimme saapuneet harvapuiseen metsään, joka sijaitsi ei-kenenkään-reviirillä. Kuljimme kauemmaksi Eloklaanin reviiristä, jotta raja katoaisi näkyvistämme. Emme tahtoneet, että Kuolonklaanin partio näkisi meitä.
Kun raja oli kadonnut, uskalsin viimein vaihtaa suuntaa kohti vanhaa kaksijalanpesää, jossa Iltakaiku tovereineen olivat asuneet kauan sitten. En ollut koskaan käynyt pesällä, mutta olin kuullut muiden puhuvan siitä.
Tovin kuluttua eteemme aukeni suuri aukio, jolla ei kasvanut lainkaan puita. Valtavan kokoinen kaksijalan pesäksi arvelemani höskä vei suuren tilan aukiolta. Pysähdyin hetkeksi. Tältäkö kaksijalan pesät näyttivät? Pesä näytti kaikin puolin huonokuntoiselta, aivan kuten Leimutassu oli kuvaillut. Sitä ympäröi jonkinlainen kuusipuun värinen muuri, joka myöskin näytti varsin epäkäytännölliseltä. Sen raoista mahtuisi suurempikin kissa kulkemaan. Leimutassu ohitti minut ja vilkaisi sitten taakseen.
”Tule, ei haaskata aikaa. Tämä on se paikka”, mustavalkea kolli ilmoitti viittoen minut peräänsä.
Epäröin hetken, mutta seurasin sitten kollia kohti pesää. Tarkastelin koko ajan ympäristöäni odottaen, että vihollinen hyökkäisi kimppuumme koska tahansa. Täällä ei näkynyt kaksijalkoja, koiria tai hirviöitä. Kuulin jostain kaukaa hirviön etäisen murinan, joka hetkellisesti voimistui, mutta katosi lopulta. Arvelin, että jossakin lähettyvillä oli ukkospolku.
Ilmassa ei haissut sen enempää tuoreita kaksijalan kuin vieraiden kissojenkaan tuoksuja. Kun astuimme seinässä olevasta raosta sisään ränsistyneeseen kaksijalan pesään, Leimutassu asteli suorinta tietä eteenpäin. Eikö häntä pelottanut ollenkaan?
Ilmassa leijaili houkutteleva, makea tuoksu. Seuratessani Leimutassua huomasin, että tuoksu voimistui entisestään. Leimutassu oli pysähtynyt. Kolli tuijotti vihreitä kasveja lumoutuneena. Tuoksu oli niistä peräisin. Kasvi oli levinnyt ympäri tätä osaa pesässä. Sitä oli hurjan paljon.
”Onko se kissanminttua?” kysyin. Leimutassu ei vilkaissutkaan minua, mutta nyökkäsi silti.
”Kerätään niin paljon kuin vain saamme kannettua”, kolli lausahti ja alkoi nykimään kasveja juurineen päivineen irti maasta.
//Leimu?
// 438 sanaa
