Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Katsoin kiitollisena Leimutassua suoraan silmiin. Hetki hetkeltä arvostin vain enemmän ja enemmän nuorta parantajaoppilasta. Kuolonklaanissa harva ansaitsi tällaista luottamusta, mutta Eloklaanissa asiat olivat toisin. Minun ei tarvinnut pelätä, että jokainen jonka kanssa keskustelisin, aikoisi kääntyä minua vastaan hetkenä minä hyvänsä.
Minä luotin eloklaanilaisiin, mutten kuitenkaan sokeasti. Siinä oli myös jotakin hyvää, että olin kasvanut sellaisessa ilmapiirissä mikä Kuolonklaanissa oli. En luottanut kehenkään sokeasti, vaan pieni epäilys oli aina olemassa.
”Kiitos, se merkitsisi minulle paljon”, sanoin ja hymyilin hennosti Leimutassulle, joka tapansa mukaan hymyili takaisin. Sitten parantajaoppilas vilkaisi parantajan pesän suuntaan.
”Anteeksi, minun täytyy mennä. Sairastuneet kaipaavat minua”, kolli lausahti ja hyvästeli minut nopeasti. Sitten tämä kääntyi ja kipitti parantajan pesälle. Oppilaan mustavalkea turkki katosi karhunvatukkapensaikkoon.
Jäin taas istuskelemaan pääaukiolle yksinäni. Mietin Lauhalaukkaa ja sitä, mitä sanoisin jos kohtaisimme. Tahdoin miettiä kaiken etukäteen valmiiksi, jotta en sanoisi vahingossakaan mitään väärää. Tahdoin ihan aidosti sopia vanhan ystäväni kanssa.
Partiossa oli mukana lisäkseni vain Iltakaiku ja Paatsamatassu. Rajapartio oli joutunut luopumaan lopuista jäsenistään, jotta metsästyspartiossa oli tarpeeksi osallistujia. En tuntenut kumpaakaan partion jäsenistä erityisen hyvin. Iltakaiun olin nähnyt Kuolonklaanin leirissä silloin, kun hän oli vielä elänyt erakkona. Tällöin hänet oli tunnettu toisella nimellä. En ihan ymmärtänyt, miksi Iltakaiku oli päättänyt liittyä Eloklaaniin. Hän ei aiemmin ollut tahtonut Kuolonklaanin soturiksi. Toisaalta, syy saattoi yksinkertaisesti olla kuolonklaanilaisissa. He eivät olleet mitään parasta seuraa.
”Miten Taivaslaulu voi?” yritin avata keskustelua. Laikukas soturi vilkaisi minua meripihkasilmillään. Taivaslaulu oli pari päivää aiemmin siirtynyt pentutarhalle odottamaan pentujaan.
”Ihan hyvin”, kolli vastasi lyhyesti. En tiennyt, tunnistiko hän minua lainkaan. Emme olleet jutellut Eloklaanissa vielä kertaakaan.
”Se on hienoa”, totesin, kun en keksinyt muutakaan.
Matka Kuolonklaanin rajalle taittui kaikessa hiljaisuudessa. Iltakaiku ei opastanut Paatsamatassua, joka ilmeisesti hallitsi jo partioinnin ihan hyvin. Oppilas merkkaili rajoja itsekseen kanssani, kun Iltakaiku tarkkaili ympäristöämme. Katseeni siirtyi Kuolonklaanin reviirille. Hehkulampi oli yhä sula keskeltä, mutta reunojen jääkerros siirtyi päivä päivältä keskemmäksi. Pian koko lampi olisi jäässä.
”Onkohan Kuolonklaanissakin viheryskää?” pohdin ääneen, tosin osittain vain itsekseni. Kaksi muuta kissaa vilkaisivat minua.
”Jaa-a, en tiedä”, Iltakaiku totesi matalalla äänellä vilkaisten myös vihollisklaanin reviirin suuntaan.
Keskustelu päättyi taas siihen. Näistä kissoista ei ollut keskustelukumppaneiksi tänään.
Partio sujui ongelmitta, vaikka mukana olikin puolet vähemmän kissoja kuin normaalisti. Leirin pääaukio oli täynnä kissoja, sillä olihan jo aurinkohuipun hetki. Metsästyspartio oli saapunut hetki meidän jälkeemme leiriin, mutta saalismäärä oli surullisen pieni. Iltakaiku nappasi hampaisiinsa oravan, jonka tuo vei pentutarhalle.
Kuningattaret ja pennut tarvitsivat ruokaa. Nälkäni ei ollut valtava, joten en hakenut omaa osuuttani tuoresaaliskasasta. Olin tottunut nälkään Kuolonklaanissa. Siellä lehtikatoisin riistaa sai, jos ehti hakea omansa. Aina minä en ehtinyt.
”Etkö aio syödä?” vierelleni kuin tyhjästä ilmestynyt kissa kysyi. Leimutassu naurahti huomatessaan, kuinka olin säikähtänyt häntä.
”Älä hiivi niin hiljaa, aiheutat pian jollekin sydänkohtauksen”, totesin virnistäen. Parantajaoppilas hymyili.
”Tahdotko jakaa kanssani saaliin?” kolli kysyi. Epäröin hetken, ja Leimutassu huomasi sen.
”Sairastuneet ovat saaneet osuutensa ruuasta. Kyllä sinä voit syödä”, mustavalkoinen kolli vakuutteli.
”Hyvä on. Jaetaan saalis”, myönnyin. Leimutassu lähti heti kiiruhtamaan kohti tuoresaaliskasaa, jonka luona parveili eloklaanilaisia. Kaikki taisivat olla nälissään.
Pian Leimutassu palasi pieni rusakko suussaan.
”Kyllä tällä pahin nälkä hellittää”, oppilas totesi laskiessaan saaliin jalkojeni juureen. Aloimme syömään. Pidin koko ajan huolen siitä, etten syönyt liian nopeasti. Leimutassu oli tehnyt paljon töitä, ja hän oli hyvin tärkeä jäsen Eloklaanissa. Hän ansaitsikin saada vatsansa täyteen.
”Miten Lauhalaukka voi?” esitin kysymyksen, kun olin saanut oman osuuteni syötyä. Oli kulunut muutama päivä siitä, kun olin edellisen kerran kysynyt oranssivalkean kollin vointia.
//Leimu?
// 558 sanaa
