Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Oli helpotus kuulla, että myös Lauhalaukalla oli ollut samanlainen olo kuin minulla viime päivinä. Vaikka epäilykseni hulluksi tulemisesta olivat hävinneet, en voinut olla murehtimatta. Jos joku tai jotkut todella seurasivat vain minua ja Lauhalaukkaa, he tuskin olivat ystäviämme. Oli iso riski olla kertomatta suunnitelmastamme Mesitähdelle, mutta emme uskoneet, että päällikkö olisi uskonut meitä. Klaanin reviirillä ei ollut merkkejä vieraista kissoista, joten vaikuttaisimme molemmat vain vainoharhaisilta.
Minä halusin olla syöttinä, koska siinä oli isommat riskit.
Päivä kului armottoman hitaasti. Mesitähti nimitti Huurretassun soturiksi ja kävin auringonlaskun aikaan rajapartiossa. Joka hetki leirin ulkopuolella sai sydämeni laukkaamaan. Mielikuvitukseni teki minut hulluksi. Olin koko ajan näkevinäni tai kuulevinani jotain. En ollut lainkaan varma, mikä oli mielikuvitukseni tuotosta ja mikä ei. Säikähdin jokaista pientäkin ääntä, ja partiossa olevat kissat vilkuilivat minua huolestuneena.
Partion päätyttyä istuin leirin pääaukiolla, odottaen malttamattomana Kuuhuipun hetkeä. Kuuvarjo oli pyytänyt minua jakamaan kanssaan saaliin, johon olin suostunut. Vaikka normaalisti pidin jäniksestä, nyt sen alas saaminen tuntui vaikealta. Aivan kuin liha olisi ollut hiekkaa, joka jäi jumiin kurkkuuni. Tummanharmaa klaanitoverinikin ehti huolestua aterioinnin aikana voinnistani. Olin vakuutellut soturille, että mieltäni painoi vain Huurresiiven soturiksi tulo. Kuuvarjo oli ostanut selitykseni, eikä kysellyt sen enempää.
Aterian jälkeen kolli ilmoitti menevänsä nukkumaan, joten hän hyvästeli minut ja suuntasi kohti sotureiden pesää. Minä jäin istumaan leirin pääaukiolle ja odottamaan saapuvaa yötä. Aurinko oli jo laskenut, ja pilvetön taivas paljasti kirkkaina hehkuvat tähtensä meille. Sirppimäinen kuu hiipi kohti huippuaan.
Leiri hiljeni, kun kissat suuntasivat yöpuulle. Huurresiipi istui hiljaa yövartiossa pääaukiolla, aivan kuten jokaisen Eloklaanin tuoreen soturin täytyi tehdä ensimmäisenä yönään soturina. Sääntöjen mukaan naaras ei saanut puhua sanaakaan, ellei joku esimerkiksi hyökkäisi leiriin. En vieläkään oikein ymmärtänyt, mikä merkitys puhumattomuudella oli. Kuolonklaanissa vastanimetty soturi ei joutunut tekemään niin.
Vaikka paksu turkkini suojasi kohtuullisen hyvin pakkaselta, pitkään hangessa istuminen sai myös minut palelemaan. Onnekseni kuuhuipun hetki koitti viimein, ja oli aika lähteä leiristä. Lauhalaukkaa ei näkynyt missään, mutta kuten olimme sopineet, tapaisimme leirin ulkopuolella.
Astellessani piikkihernetunneliin, vilkaisin vielä kerran taakseni. En halunnut ulkopuolisten seuraavan minua, sillä tämä tehtävä ei välttämättä ollut turvallisimmasta päästä.
Kun astuin ulos pimeästä tunnelista, säikähdin toden teolla törmätessäni johonkin pehmeään. Törmäyksen kohteeksi joutunut kissa painoi häntänsä suulleni vaatien minua olemaan hiljaa. Tähtiklaanin kiitos, olin törmännyt vain Lauhalaukkaan.
”Suuntaa kohti nummia, niin minä varjostan sinua. Jos näen jonkun, yritän saada hänet kiinni”, oranssinkirjava kolli kuiskasi vilkuillen samalla ympärilleen, ”huudan sinut apuun tarvittaessa.”
Vastasin ystäväni suunnitelmaan vain päätä nyökäyttäen ja lähdin matkaan. Kiersin suuren kiven ja lähdin astelemaan partion tekemää polkua pitkin kohti etelää, jossa nummet sijaitsivat. Kuljin rauhallisin askelin, vilkuillen vähän väliä ympärilleni. Yritin olla mahdollisimman rentona. Jos joku vakoilisi minua nyt, en halunnut herättää hänessä mitään epäilyksiä. Olin vain ihan tavallisella iltakävelyllä, nauttimassa tähtitaivaasta.
En ehtinyt kävellä edes joelle asti, kun takaani alkoi kuulua taistelun ääniä, jotka vaikenivat nopeasti. Sydämeni jätti varmastikin useamman lyönnin välistä, kun hiljaisuus laskeutui metsään. En uskaltanut liikkua, vaan yritin etsiä katseellani edes vilausta Lauhalaukan oranssista turkista tai vihollista, jonka kanssa ystäväni oli taistellut. Pelkäsin, että Lauhalaukka oli hävinnyt lyhyen taistelun ja menettänyt henkensä. Uskalsin hädin tuskin edes hengittää, kun odotin tilanteen raukeavan jotenkin.
”Mahlahalla! Tule tänne!” kollin ääni kantautui melko läheltä, mutten edelleenkään nähnyt soturia. Lähdin kulkemaan samaa polkua pitkin, jota olin tänne saakka tullutkin. Lumen narahdus polun vasemmalla puolella paljasti ystäväni sijainnin. Jouduin poikkeamaan pois tallotulta polulta koskemattomaan hankeen. Upposin vatsakarvojani myöten lumeen, mutta jo muutaman askeleen jälkeen näin Lauhalaukan ja vaalean karvamytyn hänen jalkojensa alla. Kissa ei pyristellyt lainkaan irti soturin otteesta, vaan makasi hangessa tyytyen kohtaloonsa. Ilmassa leijaili kitkerä tuoksu, joka kaiketi tuli tunkeilijasta.
”Miksi sinä seuraat meitä?” Lauhalaukka kysyi, ”onko täällä muita sinun lisäksesi?”
Katsoin kissaa pitkään, sillä jokin hänessä tuntui tutulta. Hän ei vastannut Lauhalaukan kysymykseen, jolloin kolli esitti samat kysymykset uudelleen, mutta nyt paljon tiukemmalla äänensävyllä. Vasta nyt kissa nosti päänsä ylös hangesta. Se käänsi katseensa suoraan minuun, saaden hengitykseni salpautumaan. Tunsin kylmien väreiden kulkevan selkäpiitäni pitkin, kun kohtasin tunkeilijan tummanruskeiden silmien katseen. Vaikken ollut enää kylmissäni, kehoni alkoi täristä.
En ollut uskonut, että olisin enää ikinä kohdannut kissaa, joka nyt makasi Lauhalaukan käpälien alla.
”Mahlahalla?” Lauhalaukka kysyi huomatessaan, miten tolaltaan kermanvärinen kissa oli minut saanut, ”tunnetko sinä tämän kissan?”
”Lauhalaukka hyvä, olisitko kiltti ja irrottaisit likaiset käpäläsi minun turkistani”, naaraskissa ärähti. Hänen äänensä oli juuri sellainen kuin muistinkin. Lauhalaukka vilkaisi kysyvästi minua, ja minä nyökkäsin. Ystäväni astui varovasti pois naaraan päältä ja perääntyi vielä askeleen kauemmaksi. Kermanvärinen kissa ravisteli lumista turkkiaan noustessaan ylös. Sitten hän otti askeleen lähemmäs minua.
”Sinä olet kasvanut isoksi kissaksi”, kermanvärinen naaras huokaisi katsoessaan minua. Vilkaisin kissaa, mutta katseeni siirtyi nopeasti hänen takanaan seisovaan Lauhalaukkaan. Soturin ilme oli edelleen hieman hämmentynyt, mutta näytti siltä, että hänkin oli saanut mielessään palaset loksahtamaan paikoilleen.
”Lauhalaukka, tässä on minun emoni, Metsähalla”, kerroin ääni väristen ja käänsin sitten katseeni takaisin entisen kuolonklaanilaisen tummanruskeisiin silmiin, ”mitä sinä teet täällä?”
Muistikuvat emostani olivat hatarat, sillä hän oli lähtenyt klaanista minun ollessani vasta pentu. En kuitenkaan koskaan ollut unohtanut hänen ääntään tai katsettaan. Ennen isäni kuolemaa, hän oli pitänyt minusta hyvää huolta, mutta pian sen jälkeen hän oli jättänyt klaanin ja minut taakseen ja lähtenyt selittämättä. Olin kaivannut häntä paljon sen jälkeen, mutta jossain kohdin kaipaus oli hävinnyt, kun olin ystävystynyt Lauhalaukkaan. Naaraan paluu herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Samaan aikaan olin helpottunut huomatessani hänen olevan elossa, mutta myös vihainen siitä, että hän palasi näin monen vuodenajan jälkeen, kuin mikään ei olisi muuttunut.
”Tulin katsomaan poikaani, tietenkin”, naaras sanoi kuin se olisi ollut itsestäänselvyys, ”täällä on tapahtunut paljon minun ollessani poissa. Mistä tämä Eloklaani on ilmestynyt, ja miksi sinä olet jättänyt synnyinklaanisi?” Nyt Metsähallan ääni muuttui arvostelevaksi. Kurtistin kulmiani sen merkiksi, etten pitänyt entisen soturin äänensävystä lainkaan. Hänellä ei ollut mitään oikeutta arvostella minua siitä, että olin jättänyt Kuolonklaanin ja liittynyt Eloklaaniin.
”Sinulla ei ole oikeutta kysyä tuollaista, kun itse lähdit ja jätit oman pentusi siihen samaiseen klaaniin aivan yksin. Et sinä voi vain tulla tänne niin pitkän ajan jälkeen leikkimään jotakin emoa!” ärähdin suutuspäissäni ja käännyin ympäri. En ajatellut ihan loppuun asti, vaan lähdin vain juoksemaan kohti polkua.
”Mahlahalla! Odota!” Lauhalaukka yritti huutaa perääni, mutta en totellut. Juoksin takaisin leiriin niin nopeasti kuin jaloistani pääsin ja kiiruhdin suorinta tietä sotureiden pesään omalle vuoteelleni. Tasasin hengitykseni vasta pesässä. Nyt vasta ymmärsin, että olin juuri jättänyt parhaan ystäväni Metsähallan kanssa kahdestaan metsään. Painoin pääni sammaliin ja kirosin mielessäni. Olin maailman surkein ystävä, kun jätin Lauhalaukan sellaiseen tilanteeseen.
//Lauha?
// 1040 sanaa
