Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Lauhalaukka oli inhottavan oikeassa. Minun oli kohdattava Metsähalla ennen pitkään, ja se hetki taisi olla nyt. Olin kiitollinen, että ystäväni lupasi olla tukenani ja auttaa minua. Olisi paljon helpompaa kohdata Metsähalla, jos tietäisin Lauhalaukan olevan lähettyvillä. Nyökyttelin hitaasti päätäni kuunnellessani ystävääni.
”Voisi olla hyvä, jos vaikka seuraisit meitä, mutta Metsähalla ei näkisi sinua. Jos hän yrittää jotakin, voisit tulla apuun”, ehdotin empien. Metsähalla tuskin arvostaisi, jos ottaisin kahdenkeskiseen tapaamiseemme mukaan Lauhalaukan. Ystäväni nyökkäsi.
”Kuulostaa hyvältä. Odotammeko huomiseen, vai uskotko voivasi kohdata Metsähallan jo tänään?” oranssinkirjava soturi kysyi.
”Turha sitä on siirtää myöhemmälle. Palataan leiriin, jotta voin viedä hänet kävelylle ja hoitaa puhumiset pois alta heti”, tokaisin mietteliäänä ja käännyin ympäri palatakseni takaisin leiriin. Lauhalaukka hyväksyi suunnitelmani ja lähti kulkemaan kanssani kohti leiriä.
Matka taittui nopeasti juosten. Lähdimme Lauhalaukan kanssa eri suuntiin. Ennen teidemme erkanemista, kolli toivotti minulle onnea ja lupasi lähteä kenenkään huomaamatta peräämme, kun poistuisimme Metsähallan kanssa leiristä. Etsin katseellani kermanväristä naarasta, joka löytyi kuin löytyikin Litteäkiven lähistöltä. Naaras keskusteli tällä kertaa itse Mesitähden kanssa. Entisen kuolonklaanin ilme oli vakava, kun hän kuunteli Mesitähteä. En erottanut niin kaukaa päällikön sanoja, ja hän vaikeni huomatessaan minun lähestyvän.
”Hei, Mesitähti”, tervehdin nopeasti päällikköä, mutta siirsin katseeni hänestä emooni, ”Metsähalla, lähtisitkö kanssani kävelylle? Olen nyt valmis keskustelemaan kanssasi.”
”Tervehdys, me olimmekin juuri saaneet keskustelun päätökseen. Mene vain, voimme jutella lisää myöhemmin”, Mesitähti lupasi Metsähallalle, joka oli jo ehtinyt nousta ylös. Naaras hyvästeli päällikön ja kulki ripein askelin luokseni.
”Vihdoinkin, tätä onkin odotettu”, naaras tokaisi tuhahtaen, mutta väläytti minulle kuitenkin pienen hymyn. Minä pysyin vakavailmeisenä, kun viitoin vanhan naaraan perässäni ulos leiristä.
Koko kehoani pisteli, kun jännitin niin paljon. En tiennyt, miten päin minun olisi pitänyt olla Metsähallan seurassa. Päädyin johdattamaan naaraan perässäni joen yli kohti Koivumetsää. Jossain vaiheessa hidastin tahtiani ja käännyin entisen soturin puoleen.
”Miksi sinä oikeasti palasit?” kysyin vakavalla äänellä, kohdaten ensimmäistä kertaa naaraan tummanruskean katseen. Metsähalla huokaisi turhautuneena.
”Kuten olen monet kerrat sinulle ja ystävällesi sanonut, minä palasin sinun takiasi. Onko se niin väärin, että emo tahtoo pitää huolta jälkikasvustaan?” naaras kysyi pisteliäästi. Kun katsoin häntä silmiin, olin huomaavinani naaraan katsessa paljon muutakin kuin vain välinpitämättömyyttä, kenties jopa lämpöä.
”Kai sinä ymmärrät, etten minä tahdo sinun huolenpitoasi enää. Kun olin pentu, olisin tehnyt mitä tahansa, että olisit tullut takaisin ja ollut minulle emo. Odotin sinua monta kuuta, muttet koskaan palannut, ja se särki sydämeni. Minä hyväksyin sen, ettei minulla ollut perhettä, enkä minä ole enää moneen vuodenaikaan kaivannut tai edes ajatellut sinua. Olen nyt täysikasvuinen, enkä tarvitse emoa tai huolenpitoa, osaan pitää huolen itsestäni”, ääneni värisi kuin haavanlehti. Minua jännitti, mutta olin huojentunut saadessani sanoa kaiken sen, mitä olin halunnutkin. Metsähalla kuunteli minua, käänsi katseensa pois ja pysyi hetken aivan hiljaa. Sitten naaras huokaisi kovaäänisesti ja painoi päänsä alas.
”Niin, kyllä minä sen ymmärrän. Minun olisi pitänyt palata kauan sitten, mutta en vain pystynyt. Kun isäsi kuoli, menetin täysin otteen elämästäni. Kaikki Kuolonklaanissa muistutti hänestä ja siitä, miten hänet riistettiin minulta. En vain voinut palata, en ennen kuin olin saanut itseni korjattua. Anteeksi, Mahlahalla”, naaraan viimeinen lause oli pitkälti epäselvää mutinaa, josta hädin tuskin erotin anteeksipyyntöä tai edes omaa nimeäni. Kissa vilkaisi minua sisuvilmällään, mutta ei kohdannut katsettani. Hän vaikutti vilpittömältä, ja yhtäkkiä tunsin sääliväni häntä.
”Mikset sinä ottanut minua mukaasi, kun lähdit?” esitin hiljaa kysymyksen, jota olin miettinyt koko ikäni. Pentuna se oli ollut niin epäreilua, että emoni oli jättänyt minut klaaniin aivan yksin. Se oli tuntunut siltä, kuin olisin ollut niin viallinen, etten kelvannut edes omalle emolleni.
Metsähalla nosti hitaasti katseensa maasta minuun. Kermanvärinen naaras näytti siltä, kuin hän olisi voinut pillahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä.
”Ei minusta olisi ollut sinun kasvattajaksesi, olin itsekin niin hukassa. Kun lähdin, sanoin Punatähdelle jättäväni sinut klaaniin korvauksena siitä, että minä lähdin. Arvostin Punatähteä enemmän kuin ketään, hän oli aina niin reilu minulle. Nyt minusta tuntuu, että olen rikkonut lupaukseni hänelle, kun sinäkin jätit synnyinklaanisi noin vain”, naaras kuiskasi säröilevällä äänellään samalla, kun pudisteli hitaasti päätään. Kohotin yllättyneenä kulmiani. Metsähallan sanat tuntuivat syyttäviltä, aivan kuin vika olisi ollut minussa. Hän ei tosiaankaan tiennyt, mitä Kuolonklaanissa oli tapahtunut, ja miksi olin joutunut lähtemään Kuolonklaanista.
”Punatähti itse hyväksyi minun lähtöni. En minä voinut jäädä klaaniin, jossa joka päivä oli yhtä kärsimystä”, ärähdin tarpeettoman ilkeään sävyyn. Metsähalla hätkähti ja kurtisti kulmiaan.
”Kärsimystäkö? Noinko vähän sinä arvostat synnyinklaaniasi? Kuolonklaanin jäsenet ovat kasvattaneet sinut, ilman heitä sinä tuskin edes olisit elossa”, Metsähalla oli vähällä kimpaantua. Naaras ei todellakaan tiennyt mistään mitään. Olin aivan valmis lopettamaan tämän keskustelun tähän.
Pysähdyin ja katsoin naarasta suoraan silmiin.
”Jos olisin jäänyt, olisin varmasti kuollut. Sinä et ollut siellä, et tiedä mitä tapahtui, joten sinulla ei ole mitään oikeutta syyllistää minua minun teoistani. Jos tässä oli kaikki mitä halusit sanoa, ole hyvä ja lähde Eloklaanista, äläkä enää palaa”, vakava katseeni ja kurkustani kumpuava matala murina paljastivat myös Metsähallalle, miten tosissani olin. Hän ei selkeästikään arvostanut minua, joten en halunnut olla hänen kanssaan missään tekemisissä.
Naaras veti syvään henkeä ja otti askeleen lähemmäs minua. Kissan kasvoille oli taas ilmestynyt hieman pehmeämpi ilme, aivan kuin hän olisi ollut kiinnostunut minun asioistani.
”Aivan, olet oikeassa. Ei minulla ole oikeutta syyllistää sinua. Kerro minulle, mitä Kuolonklaanissa tapahtui? Mikä ajoi sinut pois synnyinklaanistasi?” naaras kysyi. Olin kovin hämilläni. Koko keskustelun aikana hän oli näyttänyt itsestään niin monta eri puolta, etten enää tiennyt mikä oli aito Metsähalla. Välittikö hän minusta oikeasti, vai olivatko ne vain sanoja ja tekaistuja murheellisia katseita? Vedin syvään henkeä palatessani mielessäni takaisin muistoihin, joiden ajatteleminenkin teki kipeää.
”Sinä varmasti muistat Ruostekukan?” päätin aloittaa yksinkertaisella kysymyksellä, jotta Metsähalla olisi edes jotenkuten kartalla tulevissa selityksissäni. Entinen soturi nyökkäsi.
”Naaras, joka sai pennun oletettavasti klaanin ulkopuolisen kissan kanssa. Muistan hänet hyvin”, Metsähalla tuhahti halveksien.
”Niin, se pentu oli Karhumyrsky. Pohjustan lyhyesti tarinaani: Ruostekukka sai lähtösi jälkeen Kalmakuun kanssa pennun, Lauhalaukan. Karhumyrsky ja Lauhalaukka eivät koskaan tulleet kovinkaan hyvin toimeen, ja he rakastuivat sotureina samaan naaraaseen. Karhumyrsky onnistui hoitelemaan Lauhalaukan pois tieltään, valehdellen hänen kadonneen. Kuin ihmeen kaupalla, Karhumyrsky ja minä ystävystyimme. Hän oli hauska ja miellyttävää seuraa, tai niin ainakin luulin”, ääneni pirstaloitui palasiksi ja jouduin pitämään pienen tauon. En voinut kohdata Metsähallan katsetta, vaan tuijotin hänen takanaan seisovaa koivumetsää. Vedin syvään henkeä, jotta pystyisin kertomaan tarinani loppuun:
”Kuolonklaanin reviirillä alkoi tapahtua murhia, eikä tekijästä ollut mitään tietoa. Yrteillä hajunsa peittänyt murhaaja vaelsi metsässä ja tappoi yksin vaeltelevia kissoja. Kenelläkään ei ollut mitään aavistusta, kuka murhaaja oli. Kun Lauhalaukka löysi tiensä takaisin klaaniin, hän kertoi Karhumyrskyn huijanneen häntä ja suunnitelleen kaiken. Kukaan – edes minä – ei uskonut Lauhalaukkaa, vaan häntä syytettiin huijariksi. Hän lähti Eloklaaniin ja jätti Kuolonklaanin taakseen. Eräässä partiossa ollessaan, Karhumyrsky vain sekosi. Hän hyökkäsi eloklaanilaisoppilaan kimppuun ja oli vähällä tappaa hänet. En ollut paikalla, mutta Karhumyrsky taisteli kuulemma käsittämättömän raivokkaasti. Hän onnistui viemään Punatähdeltä yhden hengistään ja tappamaan Jyrkänneloikan. Luojan kiitos hänet saatiin pysäytettyä. Hänet vietiin Kuolonklaanin leiriin vangiksi, ja hän paljasti kaiken. Hän oli Kuolonklaania piinannut murhaaja, ja Punatähti teloitti hänet. Koska minä olin ollut hänen ystävänsä, minuakin epäiltiin petturiksi. Klaanin varapäälliköksi valittu Henkäysvarjo ja muutama muu pitivät huolta siitä, etten saanut nukuttua juurikaan, ja että tuoresaalista ei riittänyt minulle. En voinut muuta kuin lähteä.”
Metsähalla pysyi hiljaa koko pitkän monologini ajan. Menneiden muistelu tuntui avaavan haavat, jotka hädin tuskin olivat ehtineet arpeutua. Karhumyrsky oli loppujen lopuksi ollut vähällä pilata koko elämäni. Ilman Eloklaania, olisin varmasti jo kuollut.
”Ihan hirveää”, Metsähalla henkäisi. Kohtasin varovasti hänen katseensa. Naaraan katse oli järkyttynyt.
”Ymmärrän sinua nyt täysin”, naaras sanoi ja laski päänsä alas, merkkinä kunnioituksesta. Helpotus valtasi mieleni. Jostain syystä Metsähallan ymmärrys sai minut suunnattoman helpottuneeksi. Kun naaras taas nosti katseensa minuun, väläytin hänelle hennon hymyn.
”Kiitos, se merkitsee minulle paljon”, lausahdin jäisesti, sillä välimme olivat edelleen hieman oudot. Toki hän oli emoni, mutta vaati paljon, ennen kuin voisimme oikeasti olla emo ja poika. Metsähalla hymyili minulle takaisin.
”Jos sinulle sopii, minä voisin jäädä vielä hetkeksi Eloklaaniin. Tutustutaan, ja jos sinä tahdot, minä lähden heti kun sanot niin”, naaras ehdotti varovasti. Minä epäröin. Pallo oli nyt minulla, ja minä sain päättää, mitä tapahtuisi.
”Minun puolestani sinä voit jäädä vielä joksikin aikaa, jos se Mesitähdelle sopii. Voimme tutustua, mutta meidän on edettävä ihan hitaasti, minun ehdoillani”, tokaisin vakavana. Metsähalla vastasi taas nyökäten.
”Tietysti.”
Palasimme takaisin leiriin. Lauhalaukka istuskeli piikkihernetunnelin edustalla ja pesi itseään. Ilmoitin Metsähallalle haluavani olla Lauhalaukan kanssa, eikä naaraalla ollut mitään sitä vastaan. Hän hyvästeli minut ja suuntasi omille teilleen. Käännyin ystäväni puoleen, joka huokaisi syvään.
”Juoksin täyttä vauhtia leiriin, jotta olisin täällä ennen teitä. Huomasiko Metsähalla, että olin seurannut teitä?” kolli kysyi, ja minä pudistelin päätäni.
”Hän ei huomannut mitään”, vakuutin ja hymyilin ystävälleni, ”kiitos. En olisi uskaltanut kohdata häntä, ellet olisi patistellut minua.”
//Lauha?
// 1410 sanaa
