Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Olisin halunnut sanoa Lauhalaukalle jotakin. Jotakin sellaista, joka kertoisi, miten paljon hänestä edelleen välitin. Sitten ymmärsin, miten paljon se saattaisi rasittaa häntä. Viheryskä ei kuulemma ollut leikin asia. En tahtonut, että Lauhalaukka joutuisi stressaamaan kaiken lisäksi minun sanomisiani. Oli varmasti tarpeeksi raastavaa olla ties kuinka monetta päivää putkeen kuumeessa ja viheryskän riepottelemana.
Kohtasin Leimutassun odottavan, mutta lämpimän keltaisen katseen.
”Älä sano hänelle minusta mitään. Kun ystävyytemme Kuolonklaanissa päättyi, emme olleet kovinkaan hyvissä väleissä. Nykyään tulemme toimeen, mutta Lauhalaukka taitaa inhota minua yhä”, huokaisin pettyneenä ja laskin tumman katseeni alas. Leimutassu oli hetken hiljaa. Oliko parantajaoppilas mennyt sanattomaksi, vai keskittyikö hän jo ihan muuhun asiaan?
”Minä uskon, ettei Lauhalaukka sinua vihaa. Ehkei hän itsekään vain tiedä, kuinka lähestyä sinua”, parantajaoppilas ehdotti varovasti. Pudistin päätäni.
”Olen yrittänyt jutella hänelle, mutta joka kerta hän torjuu minut jollain tapaa. Olemme puhuneet, mutta hän ei tunnu uskovan minua. Tein häntä kohtaan niin kamalan väärin. Tein pahimman virheen, mitä ystävä voi koskaan tehdä”, aiheesta puhuminen sai silmäni kostumaan. Purin hammasta pitääkseni itkun poissa. En voinut kohdata Leimutassun katsetta, vaan tuijotin suoraan hänen ohitseen Litteäkivelle. Onneksi leiri oli tyhjillään lukuun ottamatta puuhun kiivennyttä yövartijaa. Olin vähällä unohtaa hänen olemassaolonsa, mutta rapina yläilmoista sai minut aina muistamaan tämän uudelleen.
”Tahdotko puhua siitä?” mustavalkea kissa kysyi. Epäröin. Olisiko virhe kertoa Leimutassulle siitä, miten kamalan väärin teinkään Lauhalaukkaa kohtaan? Minä luotin Leimutassuun. Hän oli pitänyt muilta salassa sen, mitä olin tälle Pimeyden Metsästä kertonut. Lisäksi hän oli ensimmäinen kissa pitkään aikaan, joka oikeasti arvosti läsnäoloani. Olin varma, että voisin luottaa Leimutassuun.
”Minä ja Lauhalaukka olimme erottamattomat pennuista saakka. Olimme aina yhdessä ja jaoimme kaikki ilot ja surut yhdessä. Sellaista ystävyyttä pitäisi arvostaa, mutta minä olin typerä. Lauhalaukalla oli veli, josta kenties oletkin kuullut. Karhumyrsky aiheutti kaiken pahan elämässäni. Hän ajoi Lauhalaukan pois ja hankkiutui minun ystäväkseni. Luulin oikeasti, että Karhumyrsky oli toisenlainen”, pidin pienen tauon ja nostin katseeni taas tähtitaivaalle. Silmäilin tuikkivia tähtiä hetken ennen kuin pystyin taas jatkamaan itkemättä.
”Kun Lauhalaukka lopulta palasi, hän kertoi miten Karhumyrsky oli huijannut häntä. Olin niin sokaistunut sen kissan valheille, etten vain nähnyt niiden läpi. Karhumyrsky valehteli kaikille, että Lauhalaukka on seonnut. Mieti nyt, hän tuli kertomaan henkilökohtaisesti Karhumyrskyn valheista vielä minulle ja vannoi puhuvansa totta. Hän aneli minua uskomaan, mutta minä käänsin hänelle selkäni. Kuka tekee niin? Sitten hän lähti, eikä mennyt kauaakaan, kun Karhumyrskyn todellinen minä paljastui. Hän tappoi niin monta hyvää soturia.. Vain päivä ennen kuolemaansa hän kertoi minulle valheistansa. Sen jälkeen elämäni Kuolonklaanissa oli ohi ja alkoi piina, joka johdatti minut Eloklaaniin”, selostin mahdollisimman vakaalla äänellä, mutta se tuntui olevan mahdotonta. Ääneni särkyi siellä täällä muistellessani niitä kauheuksia, mitä Kuolonklaanissa oli sattunut.
Laskin katseeni Leimutassuun. En osannut sanoa, mitä mustavalkoinen kolli ajatteli. Inhosikohan hänkin nyt minua?
//Leimu?
// 447 sanaa
