Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Rentouttava kävelyretki Kuolonklaanin rajan tuntumaan oli muuttunut hetkessä, kun paikalle saapunut kuolonklaanilaisnaaras alkoi rähisemään. Hän syytti meitä – eli kaiketi eloklaanilaisia – emonsa ja toisen soturin menetyksestä. Yritin keksiä, mistä naaras puhui, mutta Eloklaanin ja Kuolonklaanin välillä ei ollut ollut minkäänlaisia kahakoita, joissa kukaan olisi kuollut.
”En ymmärrä, mistä sinä puhut”, vastasin niin rauhallisesti kuin vain saatoin, vilkaisten samalla olkani yli. Ketään ei näkynyt. Mikäli kuolonklaanilainen päättäisi hyökätä, uskoin voittavani hänet, mutta siinä olisi vasta selittelemistä klaanille, kun kukaan ei pääsisi todistamaan tilannetta. En halunnut ongelmia.
”Te ajoitte ketun Kuolonklaanin reviirille, ja se kettu tappoi minun emoni! Ruostekukka ei ansainnut kuolemaa”, punaruskea kissa sanoi. Hänen sanansa saivat minut sanattomaksi. Oliko Ruostekukka kuollut? En osannut sanoa mitään, koska palaset loksahtelivat yksitellen paikoilleen tehden minut entistä hämmentyneemmäksi. Seisoin vastakkain Lauhalaukan sisaren kanssa, ja heidän yhteinen emonsa oli kuollut. Tiesikö Lauhalaukka asiasta mitään? Ei takuulla, koska ei hän ollut maininnut asiasta sanallakaan. Yritin etsiä sanoja, jotka saisivat nuoren kissan rauhoittumaan, mutta niiden keksiminen oli mahdotonta. Pelkäsin, että mikä tahansa väärä sana loukkaisi kissaa ja saisi hänet entistä vihaisemmaksi.
Kylmät väreet kulkivat lävitseni, kun katsoin raivosta pihisevää naarasta suoraan tämän pistävän oransseihin silmiin. Katse pelotti minua ja sai minut kavahtamaan askeleen taaksepäin. Olin kohdannut samanlaisen katseen aiemminkin, kun olin katsonut Karhumyrskyä silmiin.
”Minä.. Minä voin tuoda luoksesi kissan, joka tuota noin-”, keskeytin lauseeni etsiessäni oikeita sanamuotoja, ”kissan, joka voi jakaa surusi. Voin tuoda tänne Ruostekukan pojan, La-Lauhalaukan. Niin. Lauhalaukka on Ruostekukan poika, hän on sinun veljesi, Eloklaanista, hän asuu täällä. Pysytään nyt vain ihan rauhallisina, jooko?”
Olisin halunnut hävetä silmät päästäni. Sulava, asiallinen puhe oli muuttunut sekavaksi ja takuulla vaikeasti ymmärrettäväksi. Kuolonklaanilaisnaaraan silmistä paistoi nyt hämmennys. Halusin juosta pois. Joko kissa ei ollut ymmärtänyt minua tai sitten hän ei tiennyt Lauhalaukasta. Nielaisin ja yritin hymyillä ystävällisesti, mutta onnistuin loihtimaan kasvoilleni vain epämiellyttävältä tuntuvan virneen. Niinpä palautin ilmeeni takaisin normaaliksi. Olisipa Lauhalaukka ollut täällä.
//Aalto?
// 307 sanaa
