Mahlahalla
Kirjoittaja: Elandra
Olin juuri herännyt, sukinut turkkini ja päättänyt viimein poistua sotureiden pesästä. Päivä oli jo pitkällä, mutta yöuneni olivat vierähtäneet viime öisen kuuhuipun partion vuoksi.
Sää leirin pääaukiolla oli kirpsakka. Pakkanen oli kiristynyt entisestään, hyvä etteivät viikseni jäätyneet kohdatessani kylmän ulkoilman. Kylmä aurinko paistoi korkealla taivaalla. Pakkasesta huolimatta sää oli kaunis. Vaaleansininen taivas oli pilvetön, ja leirin pääaukiolla kaikki näytti normaalilta. Eloklaanilaiset viettivät pakkaspäivää aukion eri puolilla yksin tai porukoissa. Erotin nopeasti oranssinkirjavan Lauhalaukan istuskelevan yksinään leirin aukiolla. Olin juuri kävelemässä hänen luokseen, kun tuttu hahmo pölähti kovalla vauhdilla leiriin, suoraan ystäväni luokse. Metsähalla näytti kauhistuneelta kertoessaan jotakin Lauhalaukalle. En kuullut tänne saakka, mistä kaksikko lyhyen aikaa puhui. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, ystäväni lähti Metsähallan johdattamana nopeasti ulos leiristä.
Jäin äimistyneenä hetkeksi seisomaan aloilleni keskelle pääaukiota, yrittäen sisäistää äskeiset tapahtumat. Metsähalla oli selvästi tarvinnut ystäväni apua ja nopeasti, miksi muuten he olisivat lähteneet niin kiirellä?
Hetken empimisen jälkeen päätin lähteä seuraamaan kaksikkoa. Mikäli Metsähalla oli havainnut jotain poikkeavaa reviirillä, he saattaisivat tarvita apukäpäliä. Tuskin läsnäolostani ainakaan mitään haittaa olisi, ajattelin.
Kiiruhdin ripein askelin piikkihernetunneliin, jonne ystäväni ja emoni olivat hetki sitten kadonneet. Hämärä tunneli johdatti minut metsään. Kierrettyäni tunnelin päässä olevan suuren kiven, en nähnyt merkkiäkään Lauhalaukan oranssinkirjavasta tai emoni kermanvärisistä turkeista. Meni hetki, ennen kuin löysin lukuisten eri hajujälkien seasta heidän jälkensä. Lähdin seuraamaan niitä. Kaksikko oli jäljistä päätellen suunnannut kohti jokea.
Juoksin minkä jaloistani pääsin. En voinut käsittää, miten nopeasti he olivat juosseet. Kai minulta sitten oli mennyt liian kauan aikaa aukiolla seisoskeluun ja hajujälkien löytämiseen, kun en saanut heitä vieläkään kiinni. Vasta joelle saapuessani, erotin kaksikon seisoskelevan jäällä. Hidastin tahtiani. Mitä kummaa he tekivät? Lauhalaukka oli kävellyt joen jäälle, aivan siinä olevan reiän luokse. Oranssinkirjava soturi katsoi jään alla virtaavaa vettä. Oliko joku pudonnut jokeen?
Lähdin jo kävelemään hitaasti kaksikkoa kohti, kunnes huomasin jotakin huolestuttavaa. Metsähalla oli jättänyt joen törmän, ja lähestyi nyt pahaa aavistamatonta ystävääni. Kiristin tahtiani. En uskaltanut huutaa, ettei Lauhalaukka säikähtäisi. Hän seisoi niin lähellä jäässä olevaa reikää, että olisi voinut pudota säikähtäessään.
En voinut uskoa silmiäni nähdessäni, mitä seuraavaksi tapahtui. Metsähalla oli päässyt aivan Lauhalaukan taakse. Tilaisuuden tullessa naaras tuuppasi Lauhalaukkaa niin, että soturi menetti tasapainonsa. Kaikki kävi niin nopeasti, etten ehtinyt reagoimaan. Sitten aika tuntui pysähtyvän. Tuijotin kauhuissani, kuinka Lauhalaukka katosi jään alle.
”Ei!” parkaisin ja syöksyin vauhdilla jäälle emoni luokse.
”Mahlahalla, Lauhalaukka put-”, enempää en ehtinyt kuulla emoni sanovan, kun syöksähdin hänen ohitseen suoraan kohti jäässä olevaa aukkoa. En epäröinyt hetkeäkään. Halusin pelastaa Lauhalaukan hinnalla millä hyvänsä.
Molskahdin hyiseen veteen. Voimakas virta repi minut mukanaan ja vajosin pinnan alle. Kylmä vesi oli lamaannuttava. Aluksi en voinut tehdä mitään, jalkani eivät totelleet yrittäessäni liikkua. Pidätin hengitystäni, mutta se oli vaikeampaa kuin olin kuvitellut. Pakokauhu valtasi minut, kun kylmä vesi kasteli paksun turkkini ja pääsi iholleni. Joka paikka oli hetkessä aivan jäässä.
Kun jalkani alkoivat taas toimia, yritin epätoivoisesti räpiköidä kohti pintaa. Lauhalaukka oli saanut sen näyttämään niin helpolta. Yritin muistaa, mitä ystäväni oli kertonut minulle uimisesta, mutten saanut mieleeni mitään hyödyllistä. Jostain kajasti heikkoa valoa, ja erotin edessäpäin tutun, oranssin turkin ja kauhistuneen kirkkaansinisen katseen. Se oli Lauhalaukka. Kolli ajelehti liikkumattomana virran syleilyssä ja katsoi minua suoraan silmiini.
Yritin potkia itselleni kylmästä kohmeisilla jaloillani lisää vauhtia saadakseni hänet kiinni. Mutta mitä enemmän liikuin, sitä vaikeampaa hengityksen pidättäminen oli. Kuin ihmeen kaupalla sain Lauhalaukan kiinni, mutta samalla onnistuin vetämään vettä keuhkoihini. Kiedoin käpäläni itseäni pienemmän soturin ympärille epätoivoisena. Lauhalaukan kirkkaansiniset silmät olivat sulkeutuneet, eikä hän liikkunut tarttuessani häneen.
Kylmyys oli puuduttavaa, koko kehoani pisteli. En aikonut enää irrottaa otettani ystävästäni. Tuijotin Lauhalaukkaa ja tiesin, ettei hän ollut enää täällä. Hiljalleen kaikki alkoi hämärtyä, paitsi yksi ajatus: tästä minä en selviäisi. Se ajatus soi päässäni jatkuvalla toistolla. Pakokauhu väistyi ja tilalle tuli rauha. Kaikki olikin aivan hyvin, kun katsoin Lauhalaukkaa. En pelännyt, minä olin valmis. Suljin silmäni ja luovutin, enää ei tarvinnut taistella.
Ajatusten virta oli pysähtynyt. Kylmä oli muuttunut polttavan kuumaksi, kuin koko kehoni olisi ollut ilmiliekeissä. Polttelu loppui, ja jäljelle jäi vain tunnottomuus, pimeys ja hiljaisuus.
Hiljaisuuden rikkoi uudelleen käynnistynyt sydämeni ja sen tasainen syke. Edelleen oli pilkkopimeää, mutta sydämeni tasaiset lyönnit rentouttivat, en pelännyt. Kun kehoni antoi viimein luvan, raotin hitaasti silmiäni. Ympärilleni oli ilmestynyt niin tuttuja kuin uusiakin tuoksuja. Enää ei ollut pimeää. Seisoin keskellä viherlehden ajan metsää. Se ei ollut Eloklaanin reviiriä, vaikka ilmassa leijailikin lukuisia eloklaanilaisten hajujälkiä.
”Hei, Mahlahalla. Tervetuloa Tähtiklaaniin”, tuttu ääni sanoi, ja tulija astui esiin puiden lomasta. Lauhalaukan kasvoilla oli pehmeä hymy. Ympärilleni oli ilmestynyt myös muita. Tunnistin vaivatta jokaisen kuolleen eloklaanilaisen, jotka olivat kerääntyneet luokseni.
Ihme kyllä, oloni oli edelleen rauhallinen. Tuntui, että olin viimein löytänyt rauhan.
//753 sanaa
