Malvapentu
Kirjoittaja: Elandra
”Syö tämä”, harmaa naaraskissa kehotti ja työnsi kasvin juuret Malvapennun kuonon eteen. Kilpikonnalaikukas pentu oli niin väsynyt sairastamansa taudin johdosta, ettei jaksanut vastustella. Tämä kurottautui hitaasti juuria kohti ja nappasi ne hampaisiinsa. Inhosta irvistellen pentu pureskeli pahanmakuisia juuria.
”Hyvä, pian olosi paranee”, Liljatuuli lupasi ja kosketti kuonollaan hellästi pienokaisen otsaa. Malvapentu vetäytyi automaattisesti taaemmas, kun parantajakissa kosketti häntä. Liljatuuli siirtyi yrtteineen seuraavan potilaan puoleen, ja Malvapentu pääsi jatkamaan uniaan.
Pentu oli ollut sairaana miltei neljäsosakuun ajan, ja hän oli pitkälti vain nukkunut. Liljatuulen antamat yrtit eivät aiemminkaan olleet tehonneet, joten Malvapentu ei uskonut tämänkään yrtin tehoavan. Malvapentu ei voinut käsittää, miksi juuri hän oli sairastunut, eikä vaikkapa Murattipentu tai Tähtimöpentu.
Kun Nokkospilvikin oli sairastunut ja lopulta synnyttänyt parantajan pesään, tämä oli siirretty Malvapennun vuoteen vierelle. Nokkospilvi oli ruokkinut maidollaan pentua, jotta Minttuliekin ei tarvitsisi altistua enempää taudille.
Kun Malvapentu seuraavan kerran heräsi, yllätyksekseen hänen olonsa oli hiukan parempi. Päänsärky oli hellittänyt lähes kokonaan. Kun pentu nousi huterille jaloilleen, tämä huomasi myös huimauksen olevan poissa. Yrtit todella olivat tehonneet!
Valtava nälkä kurni pennun vatsassa, jolloin tämän katse kääntyi nukkuvaan Nokkospilveen. Pienokainen otti varovaisen askeleen kohti täysikasvuisen naaraskissan vuodetta. Koska pentu oli maannut monta päivää, kävely oli aiempaa epävarmempaa. Malvapentu pääsi kuin pääsi lopulta omin voimin Nokkospilven vatsan vierelle. Kuningatar säpsähti hereille, kun Malvapentu alkoi ahnaasti juoda maitoa. Tajutessaan tilanteen, Nokkospilvi rentoutui ja jatkoi uniaan.
Myös Malvapentu nukahti hetken päästä naaraskissan vatsan vierelle.
Kului pari päivää, ja Malvapentu sekä suuri osa sairastuneista olivat jo täysin terveitä.
”Voitte molemmat palata jo takaisin pentutarhalle”, Leimusilmä naukaisi hymyillen. Malvapentu vilkaisi Nokkospilveä, joka nyökkäsi kiitollisena:
”Eiköhän sitten mennä. En malta odottaa, että pääsen taas näkemään pienokaiseni!” Kilpikonnalaikukas Malvapentu kääntyi nenäänsä nyrpistäen kuningattaren puoleen.
”Nehän olivat aivan rumia syntyessään. Miksi haluat nähdä rumia pentuja?” pieni pentu töksäytti. Nokkospilvi katsoi hiukan yllättyneenä Malvapentua, mutta pian kuningattaren kasvoille levisi lämmin hymy. Hän yritti koskettaa kuonollaan Malvapennun otsaa, mutta pentu väisti yrityksen perääntymällä taaksepäin.
”Eivät he olleet rumia, siltä kissanpennut näyttävät syntyessään. Pian he ovat aivan yhtä suloisia kuin sinä ja sisaruksesikin”, ruskeavalkoinen naaras vakuutteli. Malvapentu pudisteli päätään närkästyneenä.
”Eivät Tähtimöpentu ja Murattipentu ole suloisia”, pentu tuhahti ja käänsi selkänsä Nokkospilvelle ja Leimusilmälle. Pentu lähti kävelemään kohti parantajan pesän uloskäyntiä.
Pesän ulkopuolella sää oli masentavan harmaa, ja Malvapentu oli pettynyt. Leirin märkä maa oli täynnä pieniä vesilammikkoja. Pentu oli toivonut kohtaavansa auringonpaisteen ja kuivan kelin, eikä tällaista märkää kamaluutta.
”No niin, mennäänpäs sitten”, pesästä ulos kävellyt Nokkospilvi tuuppasi hellästi Malvapentua eteenpäin. Pentu lähti kävelemään inhoten märkää maata pitkin kohti leirin toisella puolen sijaitsevaa pentutarhaa. Malvapentu väisteli vesilammikkoja, sillä hän ei halunnut turkkinsa kastuvan
Nokkospilvi kulki niin hitaasti, että alle kuun ikäinen Malvapentukin pysyi hänen vauhdissaan. Kun kaksikko saavutti pentutarhan, sade alkoi. Vesipisarat putosivat Malvapennun turkille, ja pentu kiiruhti nopeasti sisään pentutarhaan.
Pentu oli yllättynyt pentutarhan ollessa niin täynnä kuin se oli. Tähtimöpentu ja Murattipentu olivat keskittyneet Kimalaistoiveen kanssa keskustelemiseen, ja Minttuliekki makoili omalla sammalvuoteellaan kolmen pienemmän pennun kanssa. Lisäksi pesässä oli Malvapennulle tuntematon pentu, joka kaiketi oli Kaislapentu. Vaaleanruskea, juovikas pentu oli kuulemma löydetty klaanin reviiriltä ja liitetty osaksi Eloklaania.
”Malvapentu! Oletko sinä jo parantunut?” Murattipentu hihkaisi itselleen tavanomaisella, hiljaisella äänellä ja otti askeleen kohti pesän sisäänkäynnin edessä seisovaa siskoaan. Malvapentu pyöräytti silmiään turhautuneesti.
”No en, vaan ihan muuten vain tulin tänne sairastuttamaan teidät kaikki”, naaras tiuskaisi päätään pudistellen; hänen veljensä oli sitten maailman typerin kissa. Murattipennun hymy hyytyi, ja punaruskean kollin katse putosi maahan.
”En minä sitä niin tarkoittanut, tietysti olet parantunut”, kolli takelteli vaimealla äänellä. Malvapentu käveli itsevarmasti emonsa luokse ja kumartui katsomaan Nokkospilven pentuja: yhä aivan yhtä rumia kuin aiemminkin. Pennut vikisivät onnettomasti ja painelivat ohuilla käpälillään Malvapennun emon vatsaa. Pennut näyttivät kaikin puolin kummallisilta; niiden korvat olivat aivan pikkuruiset ja pyöreät ja pennun silmät olivat visusti kiinni.
”Onpa hyvä nähdä teidät noin hyvässä kunnossa. Pelkäsimme kaikki puolestanne”, Minttuliekki huokaisi lämpimällä äänellä ja katsoi vuorotellen Nokkospilveä ja Malvapentua.
”Pyh, ihan turhaan. Minä olen vahva, toisin kuin muut pennut”, Malvapentu vastasi leuka pystyssä.
Minttuliekki toppuutteli pentuaan ja muistutti, ettei muille saanut olla ilkeä. Sitten kaikki kolme kuningatarta alkoivat siirtämään Nokkospilven pentuja ruskean kuningattaren omalle vuoteelle. Kun siirto oli tehty, Malvapentu kiiruhti emonsa vatsan vierelle ja käpertyi sinne makaamaan. Hän oli kaivannut emonsa lämpöä ja tuoksua ollessaan parantajan pesällä. Pentu sulki silmänsä ja nukahti nopeasti, vaikka muut pentutarhan asukkaat keskustelivatkin hänen ympärillään.
Tuntematon tauti oli kadonnut lopullisesti Eloklaanista, ja tavallinen elämä oli taas jatkunut. Malvapentu pentuetovereineen olivat jo reilu kuun ikäisiä, ja emo oli viimein päästänyt heidät ulos tutustumaan leiriin. Joskaan Malvapennun epäonneksi he eivät saaneet poistua pesästä edelleenkään yksin, vaan jonkun kuningattarista oli oltava aina mukana..
Kuten Nokkospilvi oli vakuutellut, hänen pötkyläpentunsa olivat alkaneet päivä päivältä muistuttamaan enemmän kissanpentuja. Pennut olivat avanneet silmänsä ja opetelleet puhumaan. Malvapentu ei juurikaan ollut aiemmin piitannut itseään nuorempien pentujen seurasta, mutta nyt kun he opettelivat liikkumaan, tilanne oli muuttunut.
Malvapentu katseli, kuinka Kujepentu nousi varovaisesti huterille jaloilleen ja valmistautui kävelemään. Koska Malvapentu inhosi sitä, miten kuningattaret kehuivat pienempiä pentuja heidän oppiessaan jotain uutta, kilpikonnalaikukas pentu astui askeleen lähemmäs Kujepentua ja tönäisi tämän kumoon.
”Höh, onpa sinulla surkea tasapaino. Kyllä minä tuon ikäisenä kestin jo pientä tönimistä”, Malvapentu ilkkui virnuillen.
//Kuje?
