Malvapentu
Kirjoittaja: Elandra
Malvapentu silmäili haltioituneena leirin pääaukiota, joka oli ainakin kymmenen kertaa tilavampi kuin ahdas pentutarha! Ilma pesän ulkopuolella tuntui aivan eriltä. Kilpikonnalaikukas pentu ei edes yrittänyt vältellä isompien kissojen katseita, vaikka tiesikin olevansa ulkona ilman lupaa. Hän vilkaisi tummaturkkista pentuetoveriaan virnistäen:
”Tule, mennään vähän tutkimaan, jos täältä löytyisi jotakin mielenkiintoista.” Malvapentu otti huteria askeleita eteenpäin. Koska pentu ei vielä tosiaankaan ollut mikään mestarikävelijä, tämä joutui koko ajan varmistamaan, ettei kompastuisi jalkoihinsa tai eteen tuleviin pieniin kiviin. Pentu liikkui pelottomasti aukion halki kohti kahta suurta kiveä. He ohittivat litteän kiven, jonka Malvapentu arveli olevan Litteäkivi. Sitä hän ei halunnut jäädä tutkimaan, sillä pentu tiesi isän pesän sijaitsevan sen alla. Kun Malvapentu vilkaisi Tähtimöpentua, tämä huomasi siskon kulkevan huomattavasti varovaisemmin. Valkoturkkinen naaras silmäili jatkuvasti eloklaanilaisia, jotka olivat asettuneet ympäri leiriä pieniin porukoihin.
”Älä ole tuollainen pelkuri”, pentu tuhahti silmiään pyöräyttäen. Kun pennut olivat melkein kahden kiven edustalla sijaitsevan pensaikon luona, Malvapentu joutui pysähtymään suuremman kissan astuessa hänen eteensä. Pieni pentu nosti katseensa ylöspäin vanhemman kissan kasvoihin. Valkomusta naaraskissa katsoi pentuja mietteliään oloisesti.
”Mitäs täällä touhutaan?” naaraskissa kysyi.
”Väisty tieltäni! Meillä on tutkimusretki kesken”, Malvapentu naukui leuka pystyssä. Mustavalkoisen naaraskissan kasvoille levisi huvittunut hymy.
”Taidatte olla omin luvin liikenteessä. Tulkaa, minä vien teidät takaisin emonne luokse”, naaras lupasi ja oli jo lähdössä kohti pentutarhaa, mutta Malvapentu pysytteli visusti paikoillaan.
”Ei käy. Tähtimöpentu voi mennä, mutta minä tutkin vielä”, kilpikonnalaikukas pentu vastasi uhmakkaasti. Nyt täysikasvuisen naaraskissan kasvoille piirtyi ankarampi ilme.
”Sinä voit itse päättää, käveletkö vai kannanko minä sinut”, soturitar naukui. Malvapentu kurtisti kulmiaan:
”Jos sinä kosket minuun, minä lupaan että tulet vielä katumaan sitä!” Naarassoturi ei näyttänyt välittävän, vaan tarttui pienen pennun niskanahasta kiinni. Malvapentu yritti pyristellä irti kissan otteesta, mutta kun kissa nosti hänet ilmaan, pentu ei voinut enää tehdä mitään. Hän sähisi ja murisi minkä ehti, mutta siitä huolimatta kissa kiikutti hänet takaisin pentutarhalle.
Tähtimöpentu pujahti yhä kiemurtelevan Malvapennun ja soturin edellä sisään karhunvatukkapensaikon alle. Kun soturi viimein laski valkovarjokilpikonnakuvioisen Malvapennun pesän kovalle lattialle, tämä ponnahti pystyyn ja kääntyi hurjistuneena soturin puoleen.
”Minä sanoin, ettet sinä saa koskea minuun! Minä kostan tämän vielä!” pentu sihisi karvat pystyssä ja selkä kaarella. Tämän pieni häntänsä sojotti kohti pesän kattoa, niin vihainen Malvapentu oli. Soturi sivuutti täysin pennun uhkauksen ja käänsi katseensa Minttuliekkiin, joka oli herännyt juuri ja noussut ylös vuoteeltaan.
”Löysin heidät pääaukiolta, olivat kuulemma tutkimusretkellä”, mustavalkoinen soturi kertoi Minttuliekille. Malvapentu oli hyvin näreissään. Hän vakuutti itselleen, että tulisi vielä pilaamaan tuon inhottavan naaraskissan elämän!
”Kiitos, Korppisiipi. Olin niin syvässä unessa, etten edes huomannut heidän lähtevän”, punaruskea naaras huokaisi päätään pudistellen. Korppisiiveksi kutsutun soturin kasvoille ilmestyi hento hymy.
”Eipä kestä. Mukavaa, että voin olla avuksi”, naaras lausahti ja peruutti ulos pentutarhalta. Malvapentu katsoi murhaavasti hänen peräänsä. Kun soturi hävisi näkyvistä, pentu kääntyi emonsa puoleen.
”Minä todella toivon, että ette tee noin enää toiste. Te ette saa poistua pesästä ilman minun lupaani”, emo naukaisi ankaralla äänellä, mutta Malvapentu vähät välitti. Hän nosti itsepintaisesti leukansa pystyyn ja käänsi katseensa poispäin emostaan:
”Saatpa nähdä, että aivan varmasti poistun. Sinä et voi määräillä minua.”
Kului joitain päiviä, ja Malvapentu kulutti ne karkaamisen suunnitteluun. Pentu oli jo muutamia kertoja yrittänyt pistää suunnitelmansa käytäntöön, mutta aina joko emo, Kimalaistoive, Nokkospilvi tai joku muu täysikasvuinen oli tullut hänen tielleen.
Tänä aamuna Malvapentu oli herännyt kovaan päänsärkyyn. Kun pentu oli kammennut itsensä pystyyn, tämä oli rojahtanut saman tien takaisin pehmeille sammalille. Nipin napin pienokainen oli saanut emonsa herätettyä, ja tämä kiikutti Malvapennun suorinta tietä parantajan pesälle.
”Malvapentu on sairastunut”, punaruskea naaras kertoi huolestuneena Liljatuulelle. Malvapentu makasi täristen sammalvuoteella, jolle hänen emonsa oli hänet laskenut. Pentu koki olonsa hyvin kipeäksi.
”Minä lupaan pitää hänestä huolta. Sinun on parasta poistua, ettet sairastu itsekin”, Liljatuuli naukaisi vakavailmeisenä ja patisti Minttuliekin tehensä. Sitten parantajanaaras kumartui pienen pennun ylle.
”Millainen olo sinulla on, Malvapentu?” tummanharmaa kissa kysyi ja kosketti hellästi kuonollaan pennun kuonoa.
”Ei hyvä”, pentu vastasi vaivalloisesti ja alkoi tämän jälkeen yskimään armottomasti. Sammalille roiskahti pennun kurkusta veripisaroita, ja tämä alkoi vaikertaa kivusta.
”Minä haen sinulle jotakin, joka toivottavasti helpottaisi oloasi edes vähän”, Liljatuuli naukui ja lähti kulkemaan poispäin kipeästä pennusta. Malvapentu nukahti ennen kuin parantaja palasi takaisin hänen luokseen.
