Merete
Nappaamani kala oli antanut Harjukselle ja minulle juuri sopivasti voimia jatkaa vielä koko päivän loppuun saakka. Aluskasvillisuuden hipoessa turkkiani ja lintujen laulellessa parittelulaulujaan, minulle tuli niin kotoisa olo, etten moisesta ollut tietänytkään.
Metsä eli kuten kissatkin, enkä voinut olla ihmettelemättä hyytävän lehtikadon jälkeen kuinka mukavaa oli loikoilla lämpimällä kalliolla auringonpaisteessa.
Taivaltaminen kuitenkin kävi raskaammaksi, kun lämpimiä päiviä alkoi olla enemmän kuin viileämpiä eikä sateita tullut lainkaan. Kuulin joskus jopa Tähdenlennon ja Revontulen päivittelevän asiaa metsältä palattuaan. Harjuskin väsyi nopeammin, kun päivät kuluivat.
Onneksi kaksi vanhempaa kissaa eivät selvästikään kamalasti suuttuneet, vaikka jouduimmekin välillä lepäämään enemmän. Matka kuitenkin eteni etenemistään.
Yhtenä harvinaisen pilvisenä päivänä olimme pysähtyneet vanhan kaksijalanpesän raunioihin. Harjus veteli hirsiä pienestä nahanpalasta kyhätyllä pesällään Revontuli vierellään, kun Tähdenlento käveli minun luokseni.
“Olet oppinut hyvin paljon”, naaras naukui ja väläytti minulle lempeän hymynsä, “Et ole kuitenkaan vielä kertonut juuristasi. Uskon siihen olevan hyvä syy, mutta voi kuinka toivonkaan, että voisit luottaa minuun joskus tarpeeksi, Merete.”
Naaraan sanat saivat minutkin tuntemaan samanlaista lämpöä, jota tämän ääni suorastaan tihkui. Hän todella tuntui välittävän, sillä olihan hän tietenkin arvannut minun omaavan synkempääkin synkemmän menneisyyden.
Vilkaisin toista kissaa, mutta tämä ei näyttänyt tippaakaan pettymystä tai mitään merkkejä vaatimisesta. Hän odottaisi, josko itse kertoisin.
Kiersin häntäni käpälilleni enkä sanonut mitään. En halunnut kertoa ensimmäisestä kodistani, koska se tuntui tekevän tapahtumista vielä enemmän totta. En halunnut antaa sen kaksijalan vaikuttaa elämääni vielä nytkin, kun olin kaukana sen ulottumattomissa.
Ilta tuli nopeasti ja niin tulivat unetkin. Tassuni rummuttivat tällä kertaa kivistä tehtyä kaksijalan maata – ukkospolun pintaa.
Kuulin hirviöiden pauhua kaikkialta ympäriltäni. Se täytti korvani niin syvälle, että ääni tuntui pursuavan nenästäni asti ulos.
Juoksin kohti tyhjyyttä, johon ukkospolku ilmeisesti jatkui. Sen viivat alkoivat sumentua silmissäni, kun juoksuni tahti kiristyi.
Kylmä maa tykytti jäätävää raivoa tassujeni kautta aivoihini ja pian tunsin kynteni uppoavan johonkin lämpimämpään paljon pehmeämpään. Katsoessani tassujani näin kaksijalan nahan väristä ainetta, jota lainehti tassujeni alla. Kynsilläni siihen tarrautuen koitin päästä takaisin valvemaailmaan, mutta mitä kovemmin koitin pitää itseäni pystyssä sitä syvemmälle kynteni tunkivat.
Kaksijalan kivun ulahdukset syrjäyttivät hirviöiden äänet ja yhtäkkiä verta oli kaikkialla. Sitä oli silmissäni, korvissani ja suussani. En saanut henkeä.
Näin verijoen pinnalle päästyäni kuinka se virtasi syvässä rotkossa, jonne heittäytyi kaksijalkoja toistensa perään huutaen. Sitten painuin taas punaisen, kirkkaan punaisen, nesteen syövereihin.
Avatessani hiukan silmiäni näin vettä. Kirkkaan läpinäkyvän veden seassa oli helpompi suunnistaa. Uin ohi kalojen, joilla oli pitkät evät ja varsin rauhoittavan väriset kuvioinnit. Pinta tuli vastaan nopeasti ja haukkasin happea kipeisiin keuhkoihini.
Kömmin rannalle ja vilkaisin veteen. Näin siinä oman peilikuvani kuin joskus kuita sitten olin nähnyt kaksijalkalan kaduille muodostuneesta lammikosta. Vesi lainehti ja sekoitti hiukan karvojani, mutta näin silti selkeästi omat kasvoni. Suuret siniset silmät, joista tunki ulos verta. Niin paljon verta.
Kaikki kaksijalan veri pursui ulos silmistäni, nenästäni ja suustani. Se pursui ulos kaikkialta. Repi ihoni auki minun kiljuessani tuskissani. Se pursui ulos tekemistään haavoista. Sitä oli kaikkialla.
Säpsähdin hereille Tähdenlennon hellästä kosketuksesta. Räpyttelin silmäni auki ja kömmin käpälilleni. Olin nukahtanut pesän raunioiden varjoisimpaan nurkkaan, mutta toisin kuin eilen nyt
pesä oli tyhjä ja pimeä.
“Huomenta, on aika lähteä. Annoimme sinun nukkua hiukan pitempään, mutta emme ole vielä kerenneet saalistamaan”, Tähdenlento sanoi tavallisen lempeällä äänellään. Värisytin nenääni haistellen ilmaa. En haistanut mitään erityistä.
“Huomenta”, naukui vuorostaan Harjus, joka loikkasi loikoilu paikaltaan alas maantasolle.
“Huomenta”, vastasin haukotellen.
Matka jatkui taas, koska kahdella vanhemmalla kissalla oli selvästi matkaajan luonnetta veressä saakka. Veri sai minut ajattelemaan painajaistani, enkä illalla enää muistanut tekemästämme matkasta mitään, toivoin vain että saisin nukuttua paremmin seuraavana yönä.
Päiväsykli kulki ympäri monen monta kertaa kunnes pidimme kunnon levähdystauon. Paikka, johon asetuimme oli lähellä suurta nummialuetta. Minä en pitänyt aukean maaston tuomasta suojattomuudesta, joten pyrin viettämään aikani metsässä.
Tassuni olivat saaneet paksun kerroksen ihoa karsittua päältään nyt, kun en enää elänyt kaksijalkalassa ja tunsin paljon paremmin missä kuljin. Rastoille joutunut turkkinikin oli alkanut selvittämisen ja kasvamisen myötä puhdistumaan.
Enkä voinut olla mainitsematta mukavaa lihasmassaa, jonka tuoresaalis oli suonut meille kaikille samoin kuin kiiltävät kauniit turkit.
Yhdellä saalistusretkelläni löysin nuorehkon kissan, joka oli hyvin eksyneen näköinen. Kilpikonnakuvioinen kissa kertoi nimekseen Lohi ja seurasi minua mukisematta. Tiesin, että jos joku kissa toista auttaisi niin se olisi Tähdenlento ja tämä kissa näytti olevan avun tarpeessa.
Tassutimme hiljaisuuden vallitessa kohti leiripaikkaamme. Onneksemme Tähdenlennon sinikirjava turkki vilahti pian ohitsemme, kun tämä tuli tutkimaan muukalaista.
Lohi sai saman vastaanoton kuin minäkin olin saanut, mikä selvästi näytti ilahduttavan tätä. Naaras oli suuresta koostaan huolimatta kuin pieni pentu vain, yhtä hukassa ainakin.
Kiersin häntäni käpälilleni ja istuin, kun kaikki olivat koolla tutkiskelemassa uutta tulokasta. Harjus näytti hyvin innokkaalta, mikä sai minut hiukan kateelliseksi. En ollut ihan varma mikä minua haittasi, mutta jokin siinä etten ollut enää ainoa noin Harjuksen ikäinen.
“Mihin te olette sitten matkalla?” Lohi kysyi kuultuaan meidän olevan matkalla ja minun oli pakko myöntää, että se oli hyvä kysymys. Minulle ei ollut tullut mieleenkään kysyä sellaista Tähdenlennolta ja Revontulelta. Hetken ajan jo huolehdin, että olin ollut liian sinisilmäinen heidän mukaan lähtiessäni, mutta sitten tajusin etten minä olisi selvinnyt yksin metsässä. Lohen tapainen jo aikuisikäinen kissa varmasti oli saanut tarpeeksi saalista itselleen jopa lehtikadon aikaan.
“Emme ole itsekään ihan varmoja”, Tähdenlento naukui hymyillen hiukan edelleen, “Kohti tuntematonta ja sitten seuraavaa tuntematonta. Minä ja veljeni tykkäämme kulkea. Päämäärällä ei niinkään ole väliä, jos nauttii matkasta.”
Näin Harjuksenkin höristäneen korviaan. Hänenkin oli täytynyt miettiä toisinaan samaa. Tähdenlennon vastaus kuitenkin näytti tyydyttävän kollin mielen, mutta minun sisälläni kytevä tiedonjano ei laantunut.
Ehkä tämä elämäntapa ei ollut minulle oikea ja vain odotin sopivaa hetkeä irrottautua porukasta ja jatkaa yksin. Selviäisinkö yksin?
“Merete liittyi joukkoomme lehtikadon aikaan. Yleensä vietämme ne kaksijalkaloissa, sillä siellä riittää ruokaa”, Revontuli ilmoitti siskonsa viereltä, joka näytti selvästi tyytyväiseltä kollin ryhdyttyä puhumaan. Heidän dynamiikkansa oli sellainen, jollaista en ikinä osaisi ymmärtää.
“Saat levätä kanssamme ja kulkea niin kauan kuin tahdot. Et ole kuitenkaan mitenkään velvoitettu jäämään, joten tee kuten mielesi tahtoo”, Tähdenlento lisäsi lempeään sävyynsä.
Nousin, mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota minuun. En saanut yhtäkään pidempää katsetta muilta kuin Tähdenlennolta, kun poistuin aluskasvillisuuteen sanaakaan sanomatta.
Ehkä yksinolo olikin minulle parempi, ajattelin päästyäni pienen joen rantaan. Se oli ainakin aikaisemmin ollut joki, nyt se kuitenkin muistutti enemmän puroa.
Kumarruin litkimään vettä. Se ei ollut virkistävän viileää kuten vielä hiirenkorvan aikaan oli ollut, mutta se ei minua kovin haitannut. Vettä se kuitenkin oli.
Oman kuvajaiseni näkeminen toi jälleen mieleeni painajaisen viime yöltä. Annoin kylmien väreiden ravistella kehoni läpi ja peräännyin veden äärestä. En antaisi pelon ottaa valtaa minusta. Se oli vissi ja varma.
Loikkasin puron ylitse vaivattomin liikkein ja katosin aluskasvillisuuteen jättäen pienen leirimme taakseni.
“Merete?” kuulin Harjuksen huhuilun, jota seurasi Tähdenlennon hellä ääni. He huusivat nimeäni.
Nousin pystyyn oksanhaarassa, jolle olin nukahtanut. Vilkuilin alas puusta, mutta en nähnyt muuta kuin metsän tiheän aluskasvillisuuden.
“Täällähän sinä olet”, Tähdenlennon helpottunut ääni kuului takaatani ja käännyin. Nousin tassuilleni ja kapusin naaraan perässä alas puusta.
“Anteeksi, ei ollut tarkoitus lähteä ilmoittamatta”, naukaisin hiljaa häntääni väännellen. Tiesin, etteivät toiset olisi minulle vihaisia, mutta Tähdenlennon huoli kuohui tästä niin voimakkaasti etten voinut olla pyytämättä anteeksi vain kerran.
“Ei se mitään”, Harjus naukui ja kiehnäsi päätään kylkeeni. Hän oli aina pitänyt läheisyydestä.
“Pääasia, että olet turvassa”, Tähdenlento naukui jatkaen heti puhumista, “Lohi päätti liittyä matkaamme. Jatkamme heti aurinkohuipun aikaan. Siihen asti voisitte saalistaa kolmin, jos se vain käy. Revontulella oli piikki käpälässä. Minun täytyy tarkkailla sen kuntoa.”
Lohi, nimensä kuultuaan, pujahti saniaisten lomasta luoksemme ja istahti puun kohonneelle juurelle. Naaras nyökkäsi minulle ja nyökkäsin takaisin, vaikkakin hiukan hammasta purren.
Olisin halunnut viettää mukavan aamupäivän kaksin Harjuksen kanssa. Vaikken ollut kamalan sosiaalinen, olin oppinut rakastamaan kollin seuraa aivan uudella tavalla.
