Merete
Tähdenlento oli suostunut ottamaan minut mukaansa yölliselle tutkimusretkelle. Kävisimme tarkistamassa, mitä edessäpäin oli ennen kuin veisimme koko porukan sinne. Sillä välin muut nukkuisivat.
Tähdenlento tarjotui kertomaan tarinan loukkaantuneesta tassustaan, vaikka olin kuullut sen jo. Halusin kuitenkin kuulla sen uudelleen, koska mikäpäs sen parempaa kuin tarina puissa kulkiessa keskellä yötä. Loikkiessamme oksalta toiselle Tähdenlento vilkaisi aina taakseen toisinaan varmistaakseen mukana pysymiseni.
Olin kasvanut hurjasti viime kerrastani metsässä ja puihin kiipeilyyn oli pitänyt totutella hieman uudella tavalla. Se ei kuitenkaan ollut negatiivinen juttu. Iso kokoni oli suonut minulle myös suuret tassut, joiden avulla kulkeminen oli helpompaa.
Erityisen hassua puusta puuhun hyppimisestä teki se, ettei kaulapantani enää kilissyt ja kalissut miten sattui. Olin nimittäin onnistunut vihdoin ja viimein puremaan vaaleanpunaisesta kuristuslaitteesta hopeisen laatan pois. Se oli jäänyt kauas taaksemme entiseen lepopaikkaamme.
“Luuletko, että jotkut kaksijalat pitävät kissoista?” kysyin Tähdenlennolta. Hänellä olisi ehkä enemmän kokemusta asiasta. Itse en ollut ollut muiden kaksijalkojen kanssa tekemisissä kuin sen kanssa, jonka luona olin taannoin asunut. Se kaksijalka ei selvästikkään ollut pitänyt kissoista lainkaan!
//Tähtösetä?
