Merete
Jäin paikalleni, kun Tähdenlentokin pysähtyi. Purin hampaitani yhteen, kun tämä odotti vastausta. En ollut varma kertoisinko naaraalle koskaan kokemuksistani. Tämän emollinen olemus kuitenkin houkutteli minua kovasti. Jos kertoisin, ehkä voisin päästä eroon kurkkua kuristavasta ja päätä painavasta ahdistuksesta.
Nuolaisin rintaani ja luimistelin korviani. Tähdenlento huomasi stressireaktioni ja hymyili pehmeästi. Hymy itsessään sai minut jo hiukan rauhallisemmaksi.
“Ei sinun tarvitse kertoa”, hän sanoi, mutta minä halusin. Ääneni ei kuitenkaan tuntunut enää toimivan ja tassuni meinasivat pettää ahdistuksesta. Jos sanoisin ääneen, jos myöntäisin kaiken, ehkä tunne menisi ohi.
“Ei, minulla on melkein pelkästään huonoja muistoja niistä”, sanoin viitaten viimeisellä sanalla kaksijalkoihin. En pystynyt sanomaan sanaa ääneen, joten viittaus sai riittää. Tähdenlento tajuaisi.
Naaraan katse pehmeni ja huomasin tietynlaista sääliä tuon katseessa. En pitänyt siitä, mutta samaan aikaan tarvitsin sitä. Tarvitsin sääliä ja myötätuntoa, vaikka se teki minusta heikon.
“Ikävä kuulla”, hän sanoi, “Kuulen mielelläni lisää myöhemmin.”
Nyökkäsin ja annoin Tähdenlennon jatkaa eteenpäin. Ahdistuksen tunteet hälvenivät ja minun oli helpompi jatkaa matkaa. Tuntui jopa kevyemmältä kuin aikaisemmin. Olin vihdoin kertonut ainoan salaisuuteni, eikä minusta edes tuntunut turvattomalta! Tähdenlento vaalisi asiaa varmasti huolella, eikä kertoisi vihollisilleni heikkouksistani. Ajatuskin siitä, että tuo naaras pettäisi minut oli aivan mahdoton.
//Tilkkutäkki?
