Merete
Harvinainen hymynkare nousi kasvoilleni, kun kuulin Tähdenlennolta, että Harjus tosiaankin piti minusta. Olin kokoajan salaa toivonut, että saisin vanhemman naaraan kertomaan josko Harjus olisi puhunut minusta ja ilmeisesti oli! Sydämeni kiihdytti lyöntejään, vaikka seisoinkin vain paikoillani odottaen Tähdenlennon loikkaavan seuraavalle oksalle, jotta minullekin tulisi tilaa.
Yritin samalla pohtia miten kertoisin sopeutumisestani parhaiten. Etenkin niin ettei Tähdenlennolle nousisi tarpeetonta huolta minun pärjäämisestäni. Vaikka olin matkustanut tämän joukkion kanssa jo ihan kiitettävän pitkään, en vieläkään ollut ihan täysin omaksunut monen kissan kanssa elämäni jakamista tällä tavoin.
“Kaikki on hyvin heidän kanssaan”, päätin vastata ennen kuin loikkasin kilpikonnakirjavan naaraan perään. Kynteni tarrautuivat oksaan ja tuttu jännityksen aalto jätti minut taas hetkeksi, kun pysyin turvallisesti aivan rungon vierellä.
“Hienoa kuulla”, naaras naukui edeltäni ja vilkaisi taas taakseen laskeuduttuaan seuraavalle oksalle. Ponnistin ja loikkasin perässä istahtaen puunrungon toiselle puolelle oksan haaraan kuten Tähdenlento oli tehnyt minua hiukan alempana.
“En ole juurikaan ollut kissojen kanssa. Vietin ensimmäiset kuuni kaksijalan pesässä vankina ja sitten kaduilla ja metsässä täysin yksin”, sanoin, vaikka en ollut lainkaan varma mihin oikein johdin kertomuksellani. Ehkä halusin vain avata Tähdenlennolle, miksi en ollut yhtä sujuva kieleltäni kuin Revontuli tai innokas tutustumaan muihin kuin Harjus.
//Tähtösetä?
