Merete
Aamun valjettua nousin lyhyeltä levoltani katsomaan Tähdenlentoa. Onneksi Revontuli osasi joitakin yrttejä ja parannuskeinoja, sillä muuten hänen sisarensa olisi voinut olla oikeassa pulassa. Uskoin kuitenkin kaiken kääntyvän parhain päin kuten silloinkin, kun olin saanut piikikkäästä verkosta naarmun ja Revontuli oli osannut hoitaa sen lievän tuhlehduksen alta aikayksikön.
Istahdin kerälle kietoutuneen Tähdenlennon viereen. Tuon lapaan oli kääritty hämähäkinseittiä ja jotakin vihreää salvaa. Noin syvien haavojen täytyi tuntua ikävältä, joten ehkä salva oli kivun hillitsemiseksi.
“Hän oli onnekas, kun sinä olit lähellä”, Revontulen ääni yllätti minut. Nostin katseeni kolliin. Hän näytti tarkoittavan sanojaan, mutta jokin hänen olemuksessaan oli hiukan pielessä. Ihan kuin olisin aistinut tämän äänessä kateutta. Ehkä kolli ajatteli, että hänen olisi kuulunut pelastaa Tähdenlento eikä minun.
En kuitenkaan luottanut intuiitiooni mitä tuli toisien kissojen tunteisiin, ilmeiden tai äänensävyjen lukemiseen. En ollut koskaan ollut hyvä siinä, koska olin elänyt niin kauan eristyksissä. Minulle ei ollut tuttua sellainen kanssakäyminen, jota kaikki muut tuntuivat harjoittaneet jo pennuista saakka.
Nyökkäsin Revontulelle ja katsoin sitten taas Tähdenlentoon. Naaras nukkui yhä.
“Tuleehan hän kuntoon?” kysyin hiljaa. Toinen oppimani tapa – puhuin lähes aina hiljaa, vaikkei sille ollut syytä. Olin tottunut pysyttelemään varjoissa. En ollut ikinä tuntenut tarvetta olla huomion keskipiste.
//Tähtösetä?
