Mesi
Kirjoittaja: Elandra
”Usko minua, unessani näkyneet tapahtuvat puolsivat täysin sinun olettamustasi”, sanoin sisarelleni samalla, kun kylmät väreet kulkivat kehoni lävitse. Pelkkä ajatuskin raivokkaasta sodasta ja veren peittämästä laaksosta puistatti. Lilja huomasi sen.
”Oletko kunnossa?” naaras kysyi ja laski häntänsä lempeästi lavalleni. Nyökkäsin, suljin silmäni ja vedin keuhkoni täyteen raitista ilmaa.
”Minun kai täytyy tottua näkemään paljon kaikenlaista. Meidän nimittäin täytyy löytää tämä Kuolonklaani ja yrittää elää sovussa heidän kanssaan”, naukaisin ja katsoin nyt Liljaa suoraan silmiin. Naaraan kasvoilla oli ilme, jossa oli jonkin verran inhoa.
”Mutta ei se Minttutassu vaikuttanut erityisen ilkeältä kissalta, vaikka hän olikin kuolonklaanilainen”, Lilja huomautti ja yritti piristää ilmeisesti minun lisäkseni myös itseään. Kohautin lapojani.
”Kenties hän voisi saada osan kuolonklaanilaisista hyväksymään meidät, jotta sotaa ei tulisi”, totesin toiveikkaana. En saanut pois mielestäni viime yön tapahtumia. Olin huomannut, että suuri osa kuolonklaanilaisista oli ollut suorastaan valtavan kokoisia. Mitenköhän tilanne tällä hetkellä oli? Huomasin Liljan turkin olevan sotkuinen yön jäljiltä, joten painauduin lähemmäs sisartani ja nuolaisin tuon lapaa. Emo oli opettanut meidät pesemään omiamme ja toistemme turkkeja. Vuoroin pesimme toistemme turkkejamme ja istuskelimme pesämme edustalla. Kehräsin kovaäänisesti, ja niin teki Liljakin. Minä ikävöin emon pesuhetkiä, vaikken ollutkaan nauttinut niistä aina. Emo oli painottanut usein sitä, kuinka tärkeää oli pitää turkki hyvässä kunnossa. Se kertoi myös muille kissoille, ettemme me olleet mitään roskasakkia.
Yhtäkkiä valtava ikävä valtasi minut, ja jouduin irrottautumaan sisareni otteesta. Lilja katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
”Minun on ikävä emoa”, huokaisin hiljaa ja käänsin katseeni kohti pesäämme. Näkisinköhän emon vielä Tähtiklaanissa?
”Niin minullakin”, Lilja huokaisi ja painautui jälleen vasten kylkeäni. Naaraan läsnäolo auttoi minua jatkamaan. Olin niin onnellinen, että pentuetoverini oli Lilja. Ilman häntä olisin tuskin pystynyt mihinkään.
Olimme istuskelleet tovin pesän edustalla, jonka jälkeen olin huomauttanut Liljaa siitä, että meidän tulisi jossain vaiheessa jättää pesämme. Mitä nopeammin pääsisimme Kuolonklaanin luokse, sitä nopeammin saisimme perustettua tämän Eloklaanin ja aloitettua uuden elämämme. En tiennyt ollenkaan, miten pitkä matka tulisi olemaan. Olimme yhteistuumin päättäneet jättää pesämme ja lähteä matkaan jo tänään.
”Minne suuntaan me menemme?” Lilja kysyi astuttuamme viimeisen kerran ulos pesästä, jossa olimme varttuneet. Katselin hetken ajan ympärilleni pohdiskellen.
”Tuonne päin”, totesin ja viitoin kohti paikkaa, jossa oli suuri nummialue. En tiennyt miksi, mutta suunta tuntui oikealta. Lilja katsoi minua ensin epäilevästi, mutta nyökkäsi sitten.
”Minä luotan sinuun, päällikkö”, sisareni virnisti ja lähti kulkemaan rinnallani eteenpäin. Minusta tuntui hyvältä, että Lilja oikeasti luotti minuun.
”Sopiiko sinulle, jos etsimme nukkumapaikan vasta nummien takaa? En haluaisi asettua avonaiselle nummelle nukkumaan, sillä se voi olla vaarallista”, ehdotin pitäen katseeni tiukasti edessäpäin. Lilja pohti hetken.
”Kai se sopii. Voimme sitten kysyä Tähtiklaanilta neuvoa, mihin suuntaan meidän pitää mennä. He varmasti osaavat auttaa”, harmaa naaras totesi rauhallisella äänellä. Jatkoimme matkaa kaikessa rauhassa. Meillä ei ainakaan vielä ollut mikään kiire, sillä aurinko oli vasta ohittanut huippunsa.
Ilta alkoi hämärtää, ja jalkani tuntuivat väsyneiltä. Taivalsimme yhä aukealla nummialueella ja kiersimme kukkuloita. Olimme kiivenneet yhden yli, mutta ylöstulo oli kuluttanut hurjasti voimia, joten päätimme jatkaa kiertämällä ne jotka pystyimme. Emme puhuneet mitään, sillä olimme molemmat ilmeisen väsyneitä. Nummi jatkui joka suuntaan niin kauas kuin näin. Jossain kaukaisuudessa vasemmalla näkyi korkeita juttuja, jotka tupruttivat savua. Ne olivat kai joitakin kaksijalkojen pesiä.
Kun olimme ohittaneet taas yhden kukkulan, näin edessämme pienen metsäpläntin. Toiveikkaana lähdin juoksemaan kohti puita. Metsäalue ei ollut kovinkaan suuri, mutta se olisi hyvä suoja yön ajaksi. Lilja ravasi kintereilläni kohti aluetta. Pienen metsän puut olivat pääasiassa lehtipuita. Pari pienempää mäntyä kasvoi täällä myös, mutta sen enempää havupuita en nähnyt. Aluskasvillisuus oli lähes olematonta, mutta suuria kiviä oli melko paljon.
”Yritetään etsiä joku suojaisa paikka, jonne voisimme asettua yöksi”, ehdotin sisarelleni, joka nyökkäsi ja lähti eri suuntaan. Haistelin maata varmistaakseni, ettei lähettyvillä ollut muita kissoja tai petoeläimiä. Alueella risteili vain joidenkin pienempien eläimien laimeita hajujälkiä.
”Täällä!” kuulin Liljan hihkaisevan, ja loikin kivien yli sisareni luokse. Lilja seisoi kaatuneen puun luona. Puu oli kaatunut sopivasti muutamien kivenlohkareiden päälle niin, että pääsisimme kömpimään oksien välistä koloon. Lilja meni edeltä. Hän joutui raivaamaan oksia pois tieltään, mutta pääsi lopulta kivien väliin.
”Onko siellä muiden eläinten hajujälkiä?” kysyin ja vilkuilin ympärilleni.
”Ei ole! Tämä on vähän ahdas, mutta kyllä me mahdutaan tänne!” Lilja huusi takaisin. Kivet ja oksat vaimensivat naaraan ääntä, mutta saatoin kuulla hänet selkeästi. Kömmin oksien välistä Liljan perään. Paikka oli pimeä, eikä erityisen suuri. Se kelpaisi kuitenkin täksi yöksi. Lilja oli jo käpertynyt kolon perälle ja valmistautui nukahtamaan. Asetuin aivan kiinni häneen ja suljin silmäni.
”Hyvää yötä”, kuiskasin hiljaa.
”Hyvää yötä”, Lilja vastasi väsyneenä. En joutunut odottamaan unta kauaa, koska väsy oli suorastaan valtava. En ollut koskaan kävellyt niin paljoa yhden päivän aikana kuin tänään. Huomenna matka jatkuisi taas.
Tapasin jälleen Helmiloisteen ja Rantatähden. Tällä kertaa en ollut metsässä, vaan melko avoimella nummialueella. Siellä täällä kasvoi joitakin pensaita ja harvakseltaan myös puita.
”Hei taas”, Rantatähti tervehti matalalla äänellään ja hymyili. Myös hopeanharmaa Helmiloiste hymyili lämpimästi.
”Missä me olemme?” kysyin ja katselin ympärilleni hämmentyneenä.
”Tämä on Kuolonklaanin vanha reviiri. Tämän yön aikana näet, kuinka Kuolonklaani tuli häädetyksi metsästä”, Helmiloiste totesi pehmeällä äänellä. Jokin naaraassa oli etäisesti tuttua, mutten osannut sanoa mikä. Seurasin kaksikkoa eteenpäin.
Yön aikana entiset päälliköt kertoivat ja näyttivät minulle, kuinka Viiltotähti oli uudelleensyntynyt. Olimme käyneet Jokiklaanin leirissä, jossa joku Kirkasmarja-niminen kissa oli vienyt leiriin pienen pennun. Helmiloiste oli kertonut naaraan olleen aikoinaan Jokiklaanin parantaja. Hän oli sokeasti rakastunut kuolonklaanilaiseen, ja sitten salannut sen kaikilta. Viiltopennuksi nimetty pentu oli oikeasti hänen, mutta kukaan ei tiennyt sitä.
Olimme katselleet pieniä kohtauksia kasvavasta Viiltopennusta. Helmiloiste oli ollut hänen mestarinsa. Viiltokaaokseksi nimetty soturi oli jättänyt klaaninsa ja ryhtynyt erakoksi. Mutkien kautta tämä lopulta päätyi Kuolonklaaniin ja sen varapäälliköksi. Katsoimme, kuinka Viiltokaaos keräsi itselleen kannattajia ja aiheutti kamaluuksia metässä. Hänellä oli suunnitelma, joka tekisi Kuolonklanista koko metsän valtiaan. Lopulta Viiltokaaos tappoi Kuolonklaanin päällikön, Raetähden. Hän haki yhdeksän henkeään. Samalla kolli avasi portit kuolleiden ja elävien välillä. Tähtiklaanin ja Pimeyden Metsän jäsenet olivat heränneet henkiin. Viiltotähti julisti sodan, ja sai liittolaisekseen Varjoklaanin. Helmiloiste oli kertonut omia kokemuksiaan sodasta. Hän oli kertonut vihasta Kuolonklaania ja entistä kumppaniaan kohtaan, joka oli muuttanut Kuolonklaaniin.
Viimein sota päättyi monen kuun jälkeen siihen, että Metsäklaaniksi nimettyjen klaanien päälliköt kävivät tapaamassa Tähtiklaania ja palauttivat kuolleet takaisin kuolleiksi. Metsäklaani pakotti Kuolonklaanin lähtemään metsästä ikiajoiksi.
Tarina päättyi siihen. Helmiloiste kertoi, että sen jälkeen metsässä oli pitkään rauhallista. Jotkut klaanit eivät luottaneet heti Varjoklaaniin, mutta aika paransi haavat. Rantatähden elinaikana koko Kuolonklaania ei enää edes muisteltu. Se oli vain legenda, joka kiersi kissojen keskuudessa.
”Aikamme tältä yöltä alkaa olla ohitse. Onko sinulla vielä jotain kysyttävää?” Rantatähti kysyi ja kohtasi katseeni. Muistin, että jotakin minun oli pitänyt kysyä. Meni hetki ennen kuin muistin, mitä se oli.
”Me lähdimme Liljan kanssa pois pesältämme. Mistä tiedämme, että menemme oikeaan suuntaan?” kysyin ja katsoin epäröiden kahta tähtikissaa. Rantatähti hymyili ystävällisesti.
”Kyllä te tiedätte, jos menette väärään suuntaan. Seuratkaa vaistoanne, se kertoo teille oikean reitin. Matka tulee olemaan pitkä, mutta käyttäkää sitä hyväksenne ja etsikää eloklaanilaisia”, Rantatähti totesi. Sen jälkeen uni päättyi.
//Lilja?
// 1127 sanaa
