Mesi
Kirjoittaja: Elandra
Olimme ohittaneet korkeita mäntyjä täynnä olevan metsän, ja löytäneet laakson, jonka keskellä kasvoi valtava tammipuu. Kun olimme kiertäneet laakson ympäri, olin nähnyt kolme suurta kantoa, jotka mitä ilmeisimmin kuuluivat samanlaisille tammille kuin tämä, joka yhä oli pystyssä. Kävimme nukkumaan tammen juurelle. Ennen nukahtamistani katsoin tarkkaavaisesti valtavaa kiveä, joka oli erittäin tutun näköinen. En saanut päähäni, mistä minä tunsin tuon valtavan kivenlohkareen, mutta se pyöri ajatuksissani aina siihen saakka, kun vajosin syvään uneen.
Räpyttelin silmiäni, ja Tähtiklaanin maisemat alkoivat hiljaa ilmestyä ympärilleni. Helmiloiste ja Rantatähti astelivat luokseni kevein askelin.
”Hei Mesi”, Helmiloisteen ääni oli pehmeä, kun hän kohtasi katseeni. Jokiklaanin entinen päällikkö hymyili minulle ystävällisesti. Nyökkäsin tervehdyksen sekä hänelle, että Rantatähdelle.
”Mietin tänään, että ettekö te voisi ilmestyä Daisyllekin? Hän ei usko Tähtiklaaniin, ja haluaisin saada hänetkin uskomaan. Hän ei kuitenkaan kuuntele meitä, vaikka kerromme hänelle kaiken tästä tarunomaisesta paikasta”, sanoin ja katsoin kaksikkoa toiveikkaana. Rantatähti pudisteli päätään.
”Hänen on itse löydettävä uskonsa, emmekä me voi siinä auttaa”, Rantatähti vastasi pahoitellen. Nyökkäsin pettyneenä, mutta ymmärsin syyn kuitenkin hyvin. Ketään, joka ei uskonut mihinkään, ei voinut pakottaa uskomaan.
”Ehkä voisimme kuitenkin auttaa vähän. Mesi, tiedätkö sinä missä te parhaillaan olette nukkumassa?” Helmiloiste kysyi ja astui askeleen eteenpäin. Katsoin hämmentyneenä naaraskissaa, joka odotti minulta vastausta. Hetken pohdinnan jälkeen, ymmärsin mitä naaras tarkoitti. Mieleeni palasivat unet, joissa Helmiloiste oli näyttänyt minulle Kuolonklaanin historiaa. Kylmät väreet kulkivat lävitseni, kun muistin valtavan kiven, jonka päällä tummanharmaa kollikissa oli seissyt. Olimme Nelipuiden laaksossa, tai ei kai sitä tällä hetkellä voinut kutsua sillä nimellä, koska paikalla oli vain yksi tammi pystyssä.
”Olemmeko me klaanien reviirillä?” henkäisin. Helmiloiste hymyili tyytyväisenä, koska olin keksinyt vastauksen.
”Olette. Mietin vain, että jos näyttäisit hänelle paikkoja reviireiltä. Se voisi saada Daisyn uskomaan, että olette oikeasti Tähtiklaanin valittuja, ja että me olemme täällä”, Helmiloiste ehdotti ja vilkaisi kysyvästi Rantatähteä. Entisellä päälliköllä ei tuntunut olevan mitään ideaa vastaan.
”Minä voin esitellä sinulle Jokiklaanin, Tuuliklaanin ja Kuolonklaanin reviiriä. Rantatähti varmaankin voi tehdä saman Myrskyklaanille ja Varjoklaanille”, Helmiloiste sanoi, ja Rantatähti nyökkäsi. Hopeanharmaa naaras kosketti kuonoani, jolloin suljin silmäni. Kun avasin ne taas, seisoimme avaralla nummella. Tuuli tarttui turkkiini ja sai vilunväreet kulkemaan kehoni lävitse. Helmiloiste aloitti kierroksensa.
Raotin hitaasti silmiäni. Uni oli loppunut nopeisiin hyvästeihin. Katseeni liukui Puhujankivelle, jonka juurella kilpikonnakuvioinen Daisy käveli. Naaras yritti loikata kiven päälle, mutta hänen loikkansa jäi lyhyeksi. Etsin katseellani nukkuvaa Liljaaa, mutta naarasta ei näkynyt. Nousin ylös, venyttelin ja kävelin kohti Daisya. Entinen kotikisu käännähti minun suuntaani hieman nolostuneen oloisena. Hän arvasi, että olin nähnyt onnettomat hyppy-yritykset.
”Missä Lilja on?” kysyin heti.
”Lähti saalistamaan”, kasijalkalan kissa totesi ja suuntasi katseensa taivaalle. Aurinko oli jo noussut, ja taivas oli pilvetön. Tämä olisi hyvä päivä esitellä Daisylle metsän klaanien entisiä reviireitä.
Minusta tuntui uskomattomalta olla täällä. Seisoin paikassa, jossa esi-isäni olivat käyneet lukuisia taisteluita, kohdanneet toisensa joka täyden kuun aikaan ja ylipäätään kävelleet täällä.
Ei kulunut kauaakaan, kun Lilja palasi suussaan orava. Jaoimme sen kolmeen osaan, ja ilmoitin kaksikolle siitä, että esittelisin Daisylle reviireitä. Lilja kai oli unissaan käynyt metsässä, mutten tiennyt oliko hän tunnistanut paikkaa. Daisy katsoi minua huvittuneena.
”Mitä sinä oikein horiset?” kilpikonnakuvioinen naaras naurahti, kuin tämä olisi ollut jokin vitsi.
”Lukemattomia vuodenaikoja sitten täällä asui ensin viisi, ja sitten neljä klaania. Tähtiklaanin kissat kertoivat minulle siitä. He myös esittelivät minulle reviirit, jotta voisin näyttää paikat myös teille”, sanoin.
”Se on oikein hyvä idea”, Lilja totesi hymyillen. Daisy ei tuntunut uskovan.
”Mistä minä tiedän, ettet vain yritä huijata minua?” kissa kysyi epäröiden.
”Koska voin kertoa sinulle, että tuolla päin on ukkospolku, jonka toisella puolella on suuri suoalue. Se oli aikoinaan Varjoklaanin reviiriä. Tuolla taas on suuri nummialue, joka kuului Tuuliklaanille. Tuuliklaanin ja Jokiklaanin rajalla on rotko, jonka pohjalla virtaa – tai ainakin on virrannut – joki. Kuolonklaanin reviirin rajalla taas on valtavat kivet, joita kutsutaan Korkokiviksi. Haluatko nähdä, voin esitellä paikat sinulle?” kysyin vakavalla äänellä. Lilja tuntui ymmärtävän, mitä hain takaa. Daisy hymähti ja kohautti lapojaan.
”Hyvä on, käydään katsomassa”, hän sanoi. Lähdin johdattamaan kaksikkoa pois Nelipuiden laaksosta. Vilkaisin laakson reunalla alas, ja kuvittelin mielessäni klaanikissat taistelemaan neljän suuren tammen keskelle.
Kuten olin kertonut, kohtasimme Ukkospolun. Se oli rauhallinen, eikä sen pinta ollut yhtä musta kuin suuressa kaksijalkalassa olevien ukkospolkujen pinnat. Ylitimme polun kuitenkin nopeasti, koska emme halunneet liiskaantua hirviön alle. Ukkospolun takana oli suo. Lilja katseli ympärilleen, ja kipitti vähän matkan päähän katselemaan joitakin kasveja.
”Tähtiklaani on kertonut minulle yrteistä”, Lilja kertoi. Hän nuuhkaisi yrttiä, ja palasi sitten luoksemme. Katselin ympärilleni, ja keskityin samalla kävelemiseen. Suo oli melko upottava, ja piti varoa maassa olevia lammikoita, jotka eivät vaikuttaneet houkuttelevilta.
Varjoklaanin reviirin jälkeen jatkoimme Myrskyklaanin reviirille. Esittelin Daisylle Pöllöpuun, jossa kauan sitten oli asustanut pöllöjä. Nyt niitä ei näkynyt. Jatkoimme matkaamme valtavalle kivikasalle, jota Tähtiklaanin kissat olivat kutsuneet Aurinkokiviksi. Kivet sijaitsivat aivan joen rannalla. Katselin joen toiselle puolelle ja yritin kuvitella mielessäni jokiklaanilaiset uimaan vedessä. Haikea olo valtasi kehoni, kun emon kuolema palasi mieleeni. Hän ei ollut osannut uida, jonka vuoksi joki oli vienyt hänen henkensä. Nielaisin surun tunteen pois mielestäni, ja jatkoimme matkaa. Helmiloiste oli kertonut, että klaanien partiot kävivät rajoja läpi päivittäin. Yritin kuvitella olevani myrskyklaanilainen, joka kiersi klaaninsa rajaa läpi. Olisi varmasti ollut mahtavaa elää klaanissa. Reviirit vaikuttivat uskomattomilta. En malttanut odottaa, että pääsisin perustamaan Eloklaanin. Saisin itse kulkea rajoja pitkin ja varmistaa, että tunkeilijat pysyivät kaukana. Ja mikä tärkeintä, meidän ei tarvitsisi enää vaeltaa yötä päivää nälissämme. Saisimme kodin, jossa voisimme elää koko loppuikämme.
//Lilja?
// 876 sanaa
