Mesi
Kirjoittaja: Elandra
”Minä käyn saalistamassa, joten ette saa poistua pesästä hetkeksikään. Muuten kettu voi tulla ja viedä teidät mukanaan”, emo naukui lämpimällä äänellään samalla, kun hän kosketti ensin Liljan ja sitten minun kuonoani. Tämän jälkeen tummanharmaa naaras katosi ulos pesästä, joka sijaitsi kiven alla keskellä metsää. En olisi tänäänkään halunnut emon lähtevän metsästämään, mutta hän oli kertonut, että ilman ruokaa ei voi selvitä. Hän käski meidän olla rohkeita, ja kertoi Tähtiklaanin kulkevan rinnallamme, vaikka hänelle sattuisikin jotakin.
”Meneeköhän hänellä tänäänkin iltaan asti?” Lilja haukotteli ja nousi ylös sammalvuoteeltaan. Sisareni askeleet olivat yhtä horjuvia kuin omani. Sisareni istui viereeni ja käänsi katseensa kohti pesän uloskäyntiä. Emo oli asettanut oksia uloskäynnin eteen niin, että meidän oli vaikea edes yrittää karata. Vielä muutama päivä sitten tuskin olisimme päässeet oksien yli, mutta nyt olisimme voineetkin onnistua. Emo oli kuitenkin kieltänyt sen, joten pysyttelimme visusti pesässä.
”Toitottavasti ei. Löytäisipä hän nopeasti saalista, koska minulla on jo nyt ikävä häntä”, huokaisin hiljaa ja painauduin makaamaan kylmää maata vasten. Lilja asettui vierelleni ja puski hellästi poskeani. Naaraan läsnäolo sai minut tuntemaan oloni hieman paremmaksi.
”Voisikohan emo viedä meidät jo huomenna ulos pesästä? Minä haluaisin jo nähdä, kuinka iso metsä oikeasti on”, tummanharmaa sisareni huokaisi.
”Meidän täytyy kysyä sitä häneltä!” hihkaisin innoissani, mutta painoin pääni alas tajutessani olleeni liian kovaääninen. Lilja katsoi minua irvistäen. Emo oli käskenyt olla hiljaa silloin, kun hän ei ollut paikalla.
”Toivottavasit kukaan ei kuullut”, kuiskasin hiljaa ja kohdistin taas katseeni pesän uloskäyntiin.
”En usko. Emo sanoi, että asumme rauhallisella alueella”, Lilja huomautti ja katsoi minua lempeästi hymyillen. Voi miten onnellinen olinkaan siitä, että minulla oli sisko! Yksinään pesässä oleminen olisi varmaankin vienyt minulta järjen, mutta nyt minulla ei ollut mitään hätää. Lilja piti minulle seuraa emon ollessa poissa. Painauduin vasten sisareni pehmeää turkkia ja suljin silmäni. Kuulin, kuinka Lilja alkoi tuhista. Se tarkoitti sitä, että naaras oli nukahtanut. Ei mennyt kauaakaan, kun minäkin nukahdin.
Heräsin siihen, kun emo tunkeutui pesään oksien läpi. Naaras katsoi meitä huojentuneesti ja laski tuuheahäntäisen oravan maaha. Suljin vielä hetkeksi silmäni, mutta en malttanut enää nukkua. Nousin seisomaan ja tökkäsin sisareni hereille. Lilja huomasi nopeasti emon palanneen.
”Milloin me saamme maistaa riistaa?” kysyin ja loikin emoni vierelle. Puskin hänen jalkojaan äänekkäästi kehräen. Naaras puski minua takaisin ja nuolaisi pari kertaa päälakeani.
”Sitten kun olette kuun ikäisiä”, naaras vastasi ja nuolaisi myös Liljan päälakea.
”Milloin me olemme kuun ikäisiä?” sisareni kysyi.
”Neljäsosakuun kuluttua sitten, kun kuu on täysi. Kiitetään nyt Tähtiklaania tästä saaliista, jonka hän meille soi”, emo naukui ja painoi päänsä alas kiittääkseen Tähtiklaania mielessään. Minä ja Lilja teimme samoin. Sitten emo nosti päänsä ylös ja alkoi syödä saalistaan.
Syötyään harmaa naaras asettui kanssamme makaamaan pesän perällä sijaitsevalle sammalvuoteelle. Nyt oli minun ja Liljan aterian aika. Kun vatsani oli täynnä lämmintä maitoa, asetuin makaamaan mukavaan asentoon emoni vatsan vierelle. Käänsin katseeni kohti häntä.
”Voitko kertoa meille tarinan?” pyysin.
”Joo! Kerro meille tarina Tähtiklaanista!” Lilja ehdotti ja lopetti maidon juomisen. Emo hymyili lämpimästi ja pohti hetken tarinaa. Sitten hän käänsi katseensa meitä kohti.
”Tämä seuraava tarina on minun lempitarinani. Emo kertoi sen minulle useita kertoja ollessani pieni. Hän kuuli sen omalta emoltaan, joka kuuli sen omalta emoltaan. Tarina kuulostaa uskomattomalta, mutta se on täysin totta”, naaras aloitti. Vilkaisin innoissani Liljaa, joka vaikutti olevan vähintäänkin yhtä innoissaan tarinasta.
”Hyvin kauan sitten oli olemassa lukuisia kissoja, jotka uskoivat Tähtiklaanin olemassaoloon. He elivät kaikki yhdessä suuressa metsässä jakautuneina neljään eri klaaniin. Kaikki klaanit uskoivat Tähtiklaaniin, mutta jokaisella oli eronsa. Yksi klaaneista edusti metsää ja uskollisuutta, toinen vettä ja uimataitoa, kolmas nummia ja nopeutta ja neljäs soita ja kunnianhimoa. Jokaisella klaanilla oli oma johtaja, parantaja sekä kissoja, jotka puolustivat omaa reviiriään. He pitivät ulkopuoliset kaukana alueestaan. Lukuisten sukupolvien ajan kissat elivät keskenään metsässä. Toisinaan klaanien välillä oli riitoja, mutta Tähtiklaanin avulla ne onnistuttiin aina selvittämään”, emo piti pienen tauon. Kuvittelin päässäni neljä klaania, jotka elivät keskenään suuressa metsässä.
”Oliko siellä pentujakin?” Lilja kysyi silmät säihkyen. Emo nyökkäsi.
”Klaaneissa oli paljon pentuja. He kasvoivat kuusikuisiksi, jonka jälkeen oman klaanin jäsenet opettivat heidät saalistamaan ja taistelemaan. Voisinpa minäkin antaa teidän kasvaa rauhassa kuusikuisiksi, mutta joudun opettamaan teitä jo aiemmin”, emo huokaisi hiljaa. Puskin hänen rintaansa kuonollani yrittäen lohduttaa.
”Ei se mitään. Me haluamme oppia puolustamaan toisiamme ja sinua. Me voimme perustaa oman klaanin!” ehdotin innoissani.
”Joo! Meidän klaanimme edustaa meitä kolmea!” sisareni ehdotti innoissaan. Emon kasvoille levisi onnellinen hymy. Sitten hänen katseensa vakavoitui. Tarinan oli kai aika jatkua. Vaikenimme Liljan kanssa heti, kun emo avasi suunsa:
”Eräänä päivänä klaanikissat huomasivat jonkin muuttuneen; he eivät saaneet enää yhteyttä Tähtiklaaniin. Heikkouskoiset kissat hylkäsivät uskonsa heti ja he lähtivät klaaneista. Kun yhteyttä ei saatu moneen vuodenaikaan, klaanit muuttuivat heikoiksi. Lopulta ne hajosivat, ja klaanien johtajat muodostivat yhden klaanin. He odottivat merkkiä Tähtiklaanilta, jota ei koskaan tullut. Klaanien johtajat menehtyivät, eivätkä kissat luottaneet heidän seuraajiinsa. Kun jäljellä oli enää vain vähän kissoja, he päättivät lopettaa odottamisen. Kissat lähtivät etsimään Tähtiklaania, jotta klaanit voitaisiin perustaa uudelleen. Sukupolvi sukupolvelta Tähtiklaaniin uskovat kissat vähenivät. Me kolme olemme viimeiset kissat, jotka enää uskovat Tähtiklaaniin. Me olemme klaanikissojen jälkeläisiä. Muistakaa, ettette koskaan saa menettää uskoanne. Tähtiklaani kulkee rinnallamme, vaikka me emme sitä näe. Olen varma siitä, sillä kun te synnyitte, näin unessa liljan, joka oli kuorrutettu medellä. Olen aivan varma, että Tähtiklaani lähetti sen unen”, emo naukui ja hymyili lämpimästi. Minusta tuntui uskomattomalta kaikki se, mitä aiemmin oli tapahtunut.
”Mutta miksi he eivät vain uskoneet Tähtiklaaniin?” kysyin epäröiden. Nuori mieleni ei voinut ymmärtää, miksi kissat lopettivat uskomisen. Ei siinä ollut mitään järkeä.
”En tiedä. Klaanikissat olivat kai tottuneet saamaan merkkejä Tähtiklaanilta, mutta sitten ne katosivat. He kai luulivat, että Tähtiklaani hylkäsi heidät. Niin ei kuitenkaan ole. Kun minä kuolen, minä menen Tähtiklaaniin. Siellä kenelläkään ei ole kipua tai surua, kaikki elävät yhdessä onnellisena”, emo huokaisi hiljaa ja hymyili. Minusta tuntui pahalta ajatella emon kuolemaa, mutta ajatus kuoleman jälkeisestä elämästä lohdutti minua. Minäkin halusin uskoa Tähtiklaaniin, ja niin minä teinkin.
Tunsin, kuinka minua alkoi väsyttää. Haukottelin ja painoin pääni vasten emon turkkia.
”Hyvää yötä”, Lilja sanoi hiljaisella äänellä. Minä ja emo toivotimme myös hyvät yöt, jonka jälkeen vajosin nopeasti uneen.
//Lilja?
// 992 sanaa
