Mesi
Kirjoittaja: Elandra
Päivät kuluivat kuin silmänräpäyksessä. Minusta tuntui kuin olisin vasta eilen avannut ensimmäistä kertaa silmäni. Emo oli opettanut meille muutaman kuun aikana kaikkea mahtavaa. Hän piti meille yhä taisteluharjoituksia, sillä emme todellakaan olleet vielä mitään ammattilaisia. Liikkeistämme puuttui yhä paljon voimaa ja nopeutta. Lisäksi emme olleet yhtä ketteriä kuin emo, mutta hänen mukaansa se saattoi johtua vain iästämme.
”Mitä erilaista huomaatte luonnossa tänään?” emo kysyi päästyämme ulos pesästä. Lähes joka päivä hän kysyi luonnon muutoksista, sillä viherlehti oli vaihtumassa lehtisateeseen. Lehtisateen aikana puut pudottaisivat lehtensä, jotka pudotessaan ovat oransseja, ruskeita ja keltaisia. Lehtisateen jälkeen tulisi kylmä lehtikato, jolloin riistaa olisi vähemmän ja maahan sataisi lunta. Lehtikatoa seurasi aina hiirenkorva, jonka jälkeen olisimme taas viherlehdessä. Vuodenajat olivat ihmeelliset. Halusin mahdollisimman pian kokea ne kaikki! Jäin miettimään vain vuodenaikoja, joten en ollenkaan ehtinyt keskittyä emon kysymykseen. Niinpä Lilja vastasi ensin:
”Nuo lehdet ovat vaihtaneet väriä!” Sisareni katse oli kiinnittynyt läheisen koivun lehdistöön. Aiemmin vihreät lehdet olivat takuuvarmasti vaaleampia ja enemmän kellertäviä kuin ennen. Viime päivinä olimme lähinnä kiinnittäneet huomiota maassa tapahtuviin muutoksiin. Mustikoita oli ilmestynyt paljon maahan, ja ne olivat mielestäni ihmeellisiä. Kun olimme kävelleet mustikoiden seassa, käpäläni olivat värjääntyneet sinertäviksi. Olin vahingossa tallonut mustikoita jaloillani, jonka seurauksena marjan sisälmykset olivat aiheuttaneet värjäytymisen. Olin maistanut mustikkaa, mutta maku ei ollut erityisen hyvä. Sinisen marjan maku oli melko mitäänsanomaton. Olin sylkenyt sen pois suustani ja todennut, että pysyttelen edelleen tuoresaaliissa.
”Hyvin havaittu”, emo hymyili ja kosketti hennosti sisareni kuonoa. Lähdimme kävelemään eteenpäin metsässä ja jätimme pesän taaksemme. Ylittäisimme tänään pienen joen, joka sijaitsi pesämme takana.
”Miten me ylitämme joen?” kysyin emolta ja juoksin hänet nopeasti kiinni.
”Astinkiviä pitkin. Kivet ovat melko lähellä toisiaan, mutta teidän täytyy keskittyä jokaiseen hyppyyn täysillä”, emo totesi hidastamatta tahtiaan. Liljakin otti meidät kiinni ja asettui emon toiselle puolelle.
”Entä jos me putoamme?” sisareni kysyi epävarmalla äänellä.
”Ette te putoa. Teidän täytyy oppia ylittämään joki”, emo vastasi vakavalla äänellä. Emme sanoneet enää mitään. Minua jännitti joen ylittäminen. Olimme kuitenkin aivan pian kuusikuisia, ja emon mukaan meidän täytyisi osata ylittää joki. Ihan vain varalta, niin hän oli sanonut. Joen ylittäminen voisi pelastaa meidät esimerkiksi perässä juoksevalta petoeläimeltä. Kaikki petoeläimet eivät nimittäin osanneet uida tai ylittää jokea.
Veden solina kantautui korviini jo jonkin matkan kuluttua. Ääni oli rauhoittava, ja olisin voinut kuunnella sitä pidempään. Pienen joen rannalla ei ollut paljoa puita. Ne jättäytyivät taaksemme metsään. Muutama pensas kasvoi kuitenkan aivan joen rannan vierellä. Nurmi oli vihreää, mutta aluskasvillisuus oli vähäisempää kuin metsässä.
”Nuo ovat astinkivet. Joen virtaus ei onneksi ole voimakas, ja kivetkin ovat kuivia. Minä näytän esimerkin, kuinka astinkiviä pitkin loikitaan”, emo totesi ja meni suoraan asiaan. Hän loikkasi itsensä kauemmaksi joen rannasta kohti läheistä, suurta kiveä. Olimme loikkineet metsässä aiemmin suurten kivien päälle leikkiessämme Liljan kanssa. Se oli mukavaa, mutta tästä minä en innostunut. Emo loikki kivi kerrallaan rauhallisesti vastarannalle. Sitten hän loikki takaisin luoksemme.
”Mesi, kokeile sinä ensin. Hyppää tuolle lähimmälle kivelle”, emo ohjeisti. Epäröiden vilkaisin Liljaa, joka katsoi minua kannustavasti. Sitten valmistauduin loikkaan ja ponnistin itseni eteenpäin. Pudottauduin yllättävän sulavasti kiven päälle. Sen pinta oli sileä, mutta ei kuitenkaan liukas. Vesi virtasi vähän matkan päässä alempana.
Emo kehotti minua jatkamaan matkaa, joten tein niin. Hän tuli perässäni ja piti huolta siitä, että en horjahtaisi kiveltä tai muuta vastaavaa. Sydämeni hakkasi kovaa rinnassani. Jokainen hyppy kuitenkin tuntui entistä varmemmalta. Lopulta pudottauduin sulavasti pehmeälle nurmelle. Käännyin riemuissani kohti Liljaa, joka seisoi edelleen vastarannalla.
”Minä tein sen!” ulvaisin riemuisasti. Sisareni huusi jotakin vastarannalta, mutta en saanut hänen puheestaan selvää. Ilmeisesti hän kehui tai onnitteli suorituksestani. Emo palasi takaisin sisareni luokse. Lilja suoriutui vähintäänkin yhtä hyvin kuin minä. Silloin vasta tajusin kääntää katseeni kohti uutta metsää, joka avartui eteemme. Emme olleet aiemmin käyneet joen tällä puolen. Täällä ei kasvanut havupuita lainkaan, ainoastaan valko-mustarunkoisia koivuja. Niiden rungot olivat ohuempia kuin toisella puolen jokea. Lisäksi aluskasvillisuus vaikutti paljon tylsemmältä. Saniaisia ei näkynyt lähimaillakaan, eikä edes mustikoita. Jotkut varvut tunkivat maan läpi mullasta esiin, mutta se oli oikeastaan siinä. Joitakin koivun oksia oli maassa, ja näin myös muutaman pensaan.
”Suoriuduitte molemmat erinomaisesti!” emo kehui ja puski vuorotellen minun ja sisareni kuonoja. Sitten hän lähti johdattamaan meitä eteenpäin pitkin joen rantaa. Katselin vieressämme virtaavaa vettä ihaillen. Joen törmä oli yllättävän korkea. Jos putoaisin jokeen, vesi loiskahtaisi varmasti kovasti.
”Pysytelkää kauempana joesta. Ette halua pudota veteen”, emo huomautti vakavalla äänellä. Se sai minut astumaan heti kauemmaksi. Vilkaisin Liljaa, joka ihaili vuorollaan metsää ja jokea. Sitten sisareni käänsi katseensa minuun.
”Luulin jo nähneeni kaiken, mutta tämä maailma on todella suuri paikka!” Lilja hihkaisi hymyillen leveästi. Emo naurahti edessämme ja heilautti häntäänsä.
”Voi pikkuiset, te ette ole nähneet vielä paljoakaan! Kun kasvatte vanhemmaksi, lupaan näyttää teille paljon kaikkea mahtavaa. Saatte nähdä järviä ja kukkuloita, vuoria ja paljon erilaisia metsiä”, emo vastasi lämpimällä äänellään. En malttanut odottaa sitä, että olisimme vanhempia ja vahvempia! Halusin tutustua koko maailmaan ja oppia tuntemaan kaiken mitä se piti sisällään.
”Minne me olemme menossa?” tajusin pian kysyä. Emo hidasti tahtiaan. Maistelin ilmaa hämmentyneenä. En tiennyt mikä tämä haju oli, mutta en pitänyt siitä. Kitkerä katku leijaili ilmassa ja se voimistui. Liljalla meni vähän kauemmin aikaa haistaa haju, mutta haistaessaan sen hän nyrpisti nenäänsä.
”Miä tämä kamala katku on?” sisareni kysyi inhoten.
”Se on ukkospolku”, emo vastasi rauhallisella äänellä. Emo oli kertonut ukkospoluista, hirviöistä ja kaksijaloista.
”Emmehän me mene ukkospolulle, emmehän?” kysyin emolta jännittyneenä.
”Ei hätää, käymme vain katsomassa. Pysyttelemme pensaiden takana suojassa ja palataan sitten takaisin. Tullaan joku päivä tänne uudelleen, niin voimme käydä kaksijalkalan laidalla nopean reissun”, emo lupasi rauhallisella äänellään. Hän pysähtyi pähkinäpensaan eteen. Naaras työnsi päänsä oksien lävitse ja kehotti meitä tekemään samoin. Ukkospolun haju oli tässä kohdassa hyvin voimakas. Se tuntui ärsyttävän nenääni. Lilja aivasti tuttuun tapaansa taas. Kova jylinä voimistui, ja pian erotin kiiltävän, suuren otuksen juoksevan pitkin ukkospolkua. Sen täytyi olla hirviö. Hirviö juoksi ohitsemme hurjaa vauhtia, nopeampaa kuin yksikään metsän eläin ikinä. Se jätti jälkeensä vain savupilven, joka haihtui nopeasti ilmaan.
Kun olimme heten katselleet ukkospolkua ja hirviötä, emo johdatti meidät takaisin astinkiviä kohti.
”Emo! Mikä tuo on?” Lilja kysyi ja katsoi vedessä kimaltavaa esinettä. Sisareni astui lähemmäksi joen törmää.
”Lilja, älä mene liian lähelle!” emo komensi. Sisareni säpsähti ja astui taaksepäin.
”Tuolla vedessä on joku esine”, naaras sanoi ja viittoi katseellaan veteen. Esine näytti melko suurelta. Se oli väriltään musta ja kimmeltävä. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Emo astui varovasti lähemmäksi joen törmää nähdäkseen paremmin. Hän oli vastaamassa jotakin, mutta ei ehtinyt.
”Emo!” kiljaisimme Liljan kanssa tismalleen samaan aikaan, kun maa katosi emon jalkojen alta.
”Apua!” naaras kiljui pudotessaan veteen. Virta lähti kuljettamaan kastunutta karvamyttyä eteenpäin kohti paikkaa, jossa näimme ukkospolun.
”Emo!” huusin uudelleen. Näin, kuinka emo nousi pintaan. Hän veti keuhkoihinsa happea, mutta kesken hengityksen hän katosi taas pinnan alle. Emo yritti huutaa apua, mutta tullesasan taas pintaan, hän vain yski holtittomasti. Lähdimme juoksemaan rantaa pitkin eteenpäin, mutta virta vei emoa liian nopeasti. Yritimme huutaa hänen peräänsä, mutta emo ei vastannut. Kun emo ei enää noussut hetkeen pintaan, tein äkkijarrutuksen. Liu’uin hetken ajan pehmeällä nurmella eteenpäin vauhdin vuoksi. Katseeni pysyi tiukasti joessa, sillä toivoin näkeväni emon nousevan pintaan. Niin ei enää käynyt. Virta vei emon pois.
Silmänräpäyksessä sisälläni kävi monta tunnetta; viha, suru, pelko ja hämmennys. Mitä juuri oikein tapahtui? Hengitykseni tasaantui istuessani hetken ajan aloillaan. Lilja oli jatkanut juoksemista, mutta hän palasi nyt takaisin luokseni. Kuulin hänen askeleensa, mutta en kääntänyt katsettani pois joesta.
”Mesi”, Liljan surun täyteinen ääni sai katseeni liukumaan joesta sisareeni. Liljan katse oli surullisempi kuin koskaan. Se teki minutkin heti surulliseksi.
”Emo on poissa”, Lilja kuiskasi säröilevällä äänellä ja puhkesi itkuun. Minuakin alkoi itkettää. Emo oli oikeasti poissa. Hän oli hukkunut. Vesi oli tappanut emon. Emo oli… Emo oli nyt Tähtiklaanissa.
”Eikä ole”, totesin hiljaisella äänellä ja laskin katseeni maahan, ”emo on Tähtiklaanissa.”
Vaikka minusta tuntui pahalta, ajatus Tähtiklaanista lohdutti edes vähän. Siitä huolimatta oloni oli kamalampi kuin koskaan.
”Mitä me nyt teemme?” kuiskasin hiljaa ja nostin katseeni taas Liljaan. Minusta tuntui kuin olisin ollut hukassa, vaikka tiesin tasan tarkkaan missä koti oli.
//Lilja?
// 1303 sanaa
