Mesi
Kirjoittaja: Elandra
”Herätys pikkuiset, on aika herätä”, lämmin ääni tunkeutui uneeni. Hetken ajan luulin leppäkertun puhuneen minulle, kunnes ymmärsin herätä. Avasin silmäni ja kohtasin emoni lämpimän katseen. Venyttelin makoisasti suoristaen jalkani niin suoraksi kuin vain pystyin. Tökkäsin vahingossa Liljaa, joka oli myös juuri herännyt. Sisareni nousi ylös ja venytteli.
”Minua väsyttää vielä”, mumisin hiljaa. Emo kosketti hellästi kuonollaan omaani, jonka jälkeen hän nousi ylös.
”Aurinko on jo noussut”, emo selitti pehmeällä äänellään. Se sai minut suorastaan pomppaamaan pystyyn. Viimeisten päivien aikana olimme aina auringonnousun aikaan päässeet ulos. Päivä päivältä emo vei meitä hieman kauemmaksi pesästä. Eilen olimme päässeet läheisen männyn luokse. Puu oli ollut paljon suurempi mitä olin kuvitellut. Metsässä oli paljon puita. Ne kasvoivat siellä täällä muutaman ketunmitan välein. Minä pidin metsästä, mutta metsän muut eläimet pelottivat minua. Emo varoitteli meitä niistä usein. Esimerkiksi kettujen takia emme saaneet poistua pesästä yksin. Ennen ulos menemistä emo pesi meidän turkkimme. Yritin auttaa häntä parhaani mukaan, mutta minusta taisi olla enemmänkin vain haittaa. Lilja aivasteli välillä, mutta se ei haitannut minua tai emoa. Olimme tottuneet siskoni aivasteluun jo, ja emo arveli sen olevan allergiaa. En oikein tiennyt mitä se allergia oli, mutta olin vain nyökytellyt päätäni emon kertoessa asiasta.
Kun turkkimme olivat siistit, emo johdatti meidät ulos pesästä. Loin heti ensimmäisenä katseeni taivaalle. Eiliset pilvet olivat väistyneet taivaan tieltä, ja nyt ylöspäin katsoessa näin vain sinistä ja puiden latvoja. Näytti siltä kuin korkeiden puiden latvat olisivat hiponeet sinistä taivasta. Aurinko tosiaan oli jo noussut. Jouduin siristelemään silmiäni, kun katsoin kirkasta väripalloa, joka hehkui kirkkaana edessäpäin. Silloin tajusin, ettei aurinkoon kannata katsoa. Metsässä oli paljon pieniä kasveja, jotka vaikeuttivat liikkumistani. Emo johdatti meitä hieman kauemmaksi pesästä. Minun ja Liljan liikkuminen oli vaivalloista, mutta siitä huolimatta me etenimme.
”Kun liikutte ulkona, painakaa mieleenne erilaisia yksityiskohtia. Esimerkiksi tuo kaatunut puu, jonka vieressä on piikkihernepensas. Niiden avulla voitte suunnistaa ja löytää kotiin”, emo kertoi, ja sai meidätkin katselemaan ympärillemme.
”Emo katso!” hihkaisin ja viitoin katseellani kohti mustavalkoisen puun oksaa, joka sijaitsi melko matalalla. Kaksijalkainen tumma eläin, jonka oletin olevan lintu, pomppi puun oksalla ja katseli ympärilleen. Se ei näyttänyt kuulleen hihkaisuani.
”Tuo on varis, eli yhdenlainen lintu”, emo selitti. Kohtasin katseellani Liljan sinisen katseen. Hänkin tuntui olevan yhtä innoissaan ulkona olemisesta kuin minäkin. Jäin hetkeksi tuijottamaan sisareni sinisiä silmiä. Emo oli kertonut, että silmämme väri vaihtuisi kyllä ajan kanssa. Ne eivät jäisi siniseksi, tai niin emo ainakin sanoi.
”Voitko sinä ottaa sen kiinni?” Lilja ehdotti ja kallisti pientä päätään. Emo pudisteli omaa, huomattavasti isompaa päätään ja hymyili.
”En jätä teitä tänne hetkeksikään yksin”, hän sanoi ja kosketti tyttärensä kuonoa omallaan. Lähdimme rämpimään emon perässä hieman kauemmaksi pesästämme. Vilkuilin välillä taakseni. Pesä oli sulautunut maastoon melko hyvin. Jos sitä ei osannut etsiä, ei välttämättä olisi löytänyt sitä. Seuraavaksi aloin haistella ilmaa. Emo oli aiemmin opettanut meille muutaman eläimen hajun. Lisäksi olimme keskustelleet hajuista eilen ulkona. Minusta tuntui siltä kuin hajut olisivat sekoittuneet toisiinsa. Siellä täällä risteili eri eläinten hajuja, joista en tunnistanut puoliakaan. Lisäksi metsä tuoksui myös, mutta sitä hajua oli hyvin vaikea selittää. Se vain oli joka paikassa. Kuulin oudon äänen, jota en ollut kuullut aiemmin. Höristin korviani, ja huomasin Liljan tekevän samoin.
”Mikä tuo ääni on?” tummanharmaa sisareni kysyi ihmetellen.
”Se on puro. Veden virtaus saa aikaan tuon äänen. Tulkaa katsomaan, mutta älkää menkö liian lähelle”, emo pyysi ja johdatti meidät pensaiden lävitse eteenpäin. Puro oli kenties kaunein näky koko metsässä! Se ei ollut kovin leveä, eikä se vaikuttanut syvältäkään. Vesi liikkui eteenpäin kai kivien päällä. Olin astumassa askeleen lähemmäksi, mutta emo painoi käpälänsä eteeni. Tyydyin kohtalooni ja katselin puroa hieman kauempaa.
”Se ei ole syvä, mutta ikäisenne pennut voivat vielä hukkua siihen. Ette saa mennä veteen, koska ette osaa uida. Jos vedätte vettä keuhkoihinne, voitte kuolla”, emo selitti vakavalla äänellä. Olin tottunut siihen, miten paljon emo varoitti kuolemisesta. Se kertoi, että hän oli tosissaan. Minä en pelännyt kuolemaa, koska kuoleman jälkeen pääsi Tähtiklaaniin. Ajatus kuolemasta tuntui kuitenkin vähän surulliselta. Olin vasta pentu, ja koko maailma oli vielä avoinna. Halusin kuolla vasta vanhana kissana.
”Emo, miksi puut loppuvat tuolla kaukana?” Lilja kysyi ja käänsi hämmästyneen katseensa kohti tummanharmaata naarasta. Minäkin aloin ihmetellä asiaa. Oliko joku vienyt metsän loput puut?
”Koko maailma ei ole pelkkää metsää. Tuolla menee metsänraja, jonka jälkeen puut loppuvat. Nuo avoimet alueet tuolla ovat nummia. Huomaatteko, miten maa kohoilee korkeammalle? Korkeat kohdat ovat kukkuloita”, emo kertoi ja viittoi hännällään kohti metsänrajaa. Niin hurjasti uusia asioita! Puro, metsänraja, nummi, kukkulat.. Pääni oli vähällä mennä sekaisin kaikesta. Kun seisoimme paikallamme ja katselimme eteenpäin, minua alkoi väsyttää. Haukottelin ja olin vähällä käydä maate tähän, mutta emo kosketti hännällään lapaani ja sai minut säpsähtämään.
”Palataan takaisin pesään”, hän totesi hymyillen. Emo antoi meidän mennä nyt edellä. Osasimme kulkea pensaiden lävitse eteenpäin, kiertää männyn ja astua sisään pesään. Asetuimme Liljan kanssa sammalvuoteelle, mutta emo ei tullut. Hän ilmoitti käyvänsä saalistamassa. Se sopi meille, koska myös sisareni vaikutti väsyneeltä. Painauduin häntä vasten ja aloin kehrätä. Myös Lilja kehräsi. Suljin silmäni ja vajosin mukavan pehmeän tuntuiseen uneen.
//Lilja?
// 816 sanaa
