Mesi
Kirjoittaja: Elandra
Yö kaksijalkalan kujalla oli ollut tähänastisen elämäni kamalin. Vatsani huusi tyhjyyttään, ja minua heikotti. Olin tavannut Tähtiklaanin viime yönä. Helmiloiste oli kertonut minulle omasta elämästään, ja Rantatähti oli tehnyt samoin. Yritimme toivottomina etsiä Liljan kanssa syötävää, mutta kaksijalkalassa sitä ei ollut. Kaksijalkala haisi oudolle. Metsässä ilma oli raitista ja eläinten hajuja oli lähes joka paikassa. Kaksijalkalassa haisi vain hirviöt, kaksijalat, koirat ja kaikki ne muut kummat hajut, joita emme sisareni kanssa tunnistaneet. Jalkojani särki kävelyn vuoksi.
Ilma oli viileä, ja taivaalle oli ilmestynyt muutama valkoinen pilvenhattara. Pilvet liikkuivat nopeaa tahtia eteenpäin, mutta kivisten rakennusten suojassa tuulenvire oli vain pieni hento. Arvelin, että metsässä tuuli olisi ollut voimakkaampi.
”Kauankohan joudumme vielä taivaltamaan kaksijalkalassa?” Lilja pohti ääneen ja katseli tarkkaavaisesti ympäristöään. Minä tein samoin. Ukkospolku kulki vain muutaman ketunmitan päässä meistä, ja hirviöt ryntäilivät ohitsemme vähän väliä. Polun toisella puolella käveli kaksijalkoja, mutta onneksemme niitä ei tällä puolella näkynyt.
”En tiedä. Toivottavasti emme kauaa”, sanoin ja vilkaisin sisartani, joka väläytti minulle hennon hymyn. Me selviäisimme tästä kyllä.
Pienet vesipisarat putoilivat pienen ukkospolun mustalle pinnalle. Olimme päättäneet pitää pienen hengähdystauon löydettyämme sopivan paikan. Tämä oli pieni nurmialue kaksijalan pesän edustalla, ja olimme piiloutuneet pensaiden alle.
”Miten ihmeessä kaksijalat voivat asua täällä?” Lilja kysyi ja yskäisi. Katsoin huolestuneena sisartani, joka yski vähän lisää. Johtuikohan se pensaista vai kaksijalkalan huonosta ilmasta? En vaivautunut kysymään, sillä juuri nyt oli muutakin mietittävää. Kaksijalkala tuntui jatkuvan ikuisuuksia. Olimme nähneet paljon lintuja ja pari oravaa, mutta emme voisi saalistaa niitä keskellä kaksijalkalaa. Pitäisi mennä pesien pihalle ja kaikkien kaksijalkojen nähtäväksi. Muistin emon varoitukset kaksijaloista. Paras vaihtoehto oli pysytellä piilossa katseilta.
”Tämä on minun pihani!” sihahdus sai minut säikähtämään. Juoksin pariaskelta karkuun, kun pensas alkoi heilua. Lilja ryntäsi perääni. Käännyimme ympäri ja katsoimme tulijaa, joka astui kahden pensaan välistä näkyville. Sinikilpikonnakuvioinen naaras katsoi meitä vihaisin silmin. Tämä kissa oli melko laiha ja rähjäinen. Pitkästä turkista ei oltu pidetty hyvää huolta. Kissan häntä oli tuuhea, ja korvissa oli pienet tupsut. Naaraskissan silmät olivat keltaiset.
”Olemme vain ohikulkumatkalla, emmekä tienneet tämän olevan sinun pihaasi”, takeltelin ja katsoin naaraskissaa. En ollut koskaan tavannut muita kissoja emon, Liljan ja tähtikissojen lisäksi. Kissan vihainen katse muuttui lempeäksi, ja tämä puhkesi nauruun. Hän sipaisi kielellään rinnassaan törröttäviä karvoja ja virnisti.
”Hei, minä olen Daisy. Keitä te olette?” kissa esitti kysymyksen. Vilkaisin epäröiden Liljaa. Pitäisiköhän meidän kertoa oikeat nimemme?
”Minä olen Mesi, ja tässä on sisareni Lilja. Osaatko kertoa, miten pääsemme pois kaksijalkalasta?” päätin siirtää keskusten heti pois meidän nimistämme.
”Totta kai! Matka ei ole pitkä, voin viedä teidät pois täältä”, kilpikonnakuvioinen naaraskissa totesi ja lähti heti johdattamaan meitä eteenpäin. Kissan häntä pysyi pystyssä, kun kissa käveli eteenpäin.
”Asutko sinä yksin täällä?” Lilja kysyi ja vilkaisi minua. Aluksi en ymmärtänyt mitä naaras yritti, mutta asia valkeni minulle hetkessä. Voisimme kysyä, jos Daisy haluaisi liittyä seuraamme ja lähteä kanssamme kohti Kuolonklaania. Olisi hyvä kerätä ystäviä, koska tarvitsisimme paljon kissoja Eloklaanin perustamiseen
”Joo, tai oikeastaan en. Minulla on oma kaksijalka, jonka luona asun. En kyllä ole nähnyt häntä kuuhun, mutta kyllä hän rakastaa minua, ihan takuulla rakastaa. En pääse enää pesääni, mutta pidän pihani puhtaana muista kissoista”, Daisy hymyili lempeästi ja asteli syrjäiselle kujalle. Huomasin, että hymyn läpi tunkeutui suru. Se sai minut epäilemään kissan sanoja. Jos hän ei päässyt sisään pesäänsä tai ollut nähnyt kaksijalkaansa kokonaiseen kuuhun, oliko hän enää silloin edes kotikisu? Emo oli sanonut, että kotikisut asuivat kaksijalkojen pesässä, mutta Daisy kai asui ulkona.
Sade oli lakannut. Musta kivipinta jalkojemme alla oli yhä märkä. Ukkospolun katku oli täällä laimea, jonka vuoksi saatoin jopa haistaa muutakin kuin sen. Haistoin kissan. Ei, ainakin kaksi kissaa. Hidastin tahtiani ja vilkaisin Liljaa.
”Daisy, me emme ole yksin täällä”, kuiskasin hiljaisella äänellä.
”Ei hätää, ei kujakissoista ole harmia, kunhan ette hyökkää niiden kimppuun tai asetu niiden reviirille. Ne esittävät kovia, mutta ovat silti ihan mukavia”, pitkäkarvainen kissa vastasi. Sanat eivät lohduttaneet minua.
Kova ääni takavasemmalta sai minut säpsähtämään. Kiiltävä, litteä esine putosi maahan ja aiheutti järkyttävän äänen. Niin kauan kuin esine liikkui maassa, se piti ääntä. Lopulta se jäi aloilleen. Huomasin, että esineen oli pudottanut ruskea kissa. Sen silmät kiiluivat hämärässä. Kolli loikkasi alas metallisen korin sisältä. Kissa käveli hitaasti peräämme. Sen molemmat korvat olivat repeytyneet, turkki oli rähjäinen ja täynnä arpia. Lisäksi kissan suussa oli kai joku ongelma, kun etuhampaat puskivat huulen alta esiin. Se sai rähjäisen kujakissan näyttämään oikeastaan aika pelottavalta. Jatkoimme kävelyä Daisyn takana.
Kun aurinko oli jo laskemassa, pääsimme viimein kaksijalan rajalle. Metsä häämötti edessämme ja tuntui kutsuvan meitä. Olimme kulkeneet lukuisien kaksijalkojen pesien lävitse, nähneet pari kulkukissaa ja koiriakin. Emme onneksi olleet joutuneet kohtaamaan yhtäkään, sillä Daisy oli pitänyt meidät kaukana niistä.
”Tässä tämä nyt sitten on, kaksijalkalan raja. Minne te muuten olette matkalla?” sinikilpikonnakuvioinen naaraskissa kysyi ja istuutui alas läheisen puun alle. Istuimme kissan viereen.
”Meillä on tehtävä suoritettavana. Meidän esi-isämme ovat valinneet meidät perustamaan uuden klaanin, joka pelastaa kuolleiden esi-isiemme sielut. Joudumme etsimään verenhimoisen klaanin ja jäämään asumaan sen lähelle”, totesin rauhallisella äänellä. Daisy katsoi minua hetken ajan kuin kajahtanutta, ja purskahti sitten nauruun. En ymmärtänyt, miksi kotikisu nauroi minulle.
”Tuo on paras vitsi mitä olen kuullut!” naaras sai sanottua naurunsa seasta.
”Ei se ole mikään vitsi, vaan ihan totta!” Lilja puolustautui. Miksi Daisy ei uskonut meitä?
”Tahdotko lähteä mukaamme? Voisimme todistaa sinulle, että tämä ei ole mikään vitsi”, sanoin vakavalla äänellä ja kohtasin naaraan keltaisen katseen. Kissa vilkaisi takanaan häämöttävää kaksijalkalaa, ja sitten meitä.
”Kaksijalkani tarvitsee minua”, kissa totesi pahoitellen.
”Mutta sinähän sanoit, ettet ole nähnyt häntä kuuhun. Tuskin häntä haittaa, jos sinä käyt pienellä seikkailulla”, ehdotin varovasti. Daisy epäröi.
”Niin. Ehkä minä voin tulla teidän mukaanne”, naaras myöntyi, ”te tosin vaikutatte olevan enemmän sekaisin kuin yksikään kujakissoista.” Sanat eivät satuttaneet minua, mutta eivät ne kovin mukaviltakaan tuntuneet. Hymyilin kuitenkin. Kaikki kissat olivat erilaisia, ja mehän sitä paitsi olimme ainoita Tähtiklaaniin uskovia kissoja. Halusin saada Daisyn uskomaan, sillä Tähtiklaani varmasti huolehtisi hänestä paremmin kuin hänen kaksijalkansa.
Kävelimme metsään. Tarkoituksenamme oli saalistaa, ja sitten käydä nukkumaan. Vatsani kurni, sillä olin kamalan nälkäinen. En enää ikinä halunnut astua käpälälläni yhteenkään kaksijalkalaan!
//Lilja? Toivottavasti sopii et tää Daisy tulee matkaan. Se on ainaki aluksi tosi epäileväinen näitten kertomusten suhteen, mutta lopulta allkaa kuitenki uskomaan. Voitas skipata vaikka puoli kuuta ja nää vois kohta löytää tiensä klaanien entisille reviireille? cx
//986 sanaa
