Mesi
Kirjoittaja: Elandra
Uni tuli yllättävän nopeasti sulkiessani silmäni. Aluksi oli vain pimeää, mutta pian kirkas valo häikäisi silmiäni. Käänsin pääni poispäin valon suunnasta, mutta se ei auttanut. Vaikka suljin silmäni, näin valon. Pian se hälveni, ja eteeni avartui metsä. Metsä ei ollut mikään tavallinen metsä, sillä sen hajut olivat erikoisia. Lehtisade oli saapunut metsään, ja lehdet vaihtoivat väriään pois vihreästä. Metsä oli lehtisateesta huolimatta täynnä riistaeläinten tuoreita hajujälkiä. Pian arvasin, että olin Tähtiklaanissa. Tähtikissojen erityiset hajut leijailivat nenääni. Katselin ympärilleni, kunnes näkökenttääni ilmestyi kaksi tähtikissaa. Heidän askeleensa olivat kevyitä. Kaksikko kulki lähes äänettömästi aluskasvillisuuden seassa.
”Mukava nähdä, Mesi”, hopeanharmaa naaraskissa naukui ja kohtasi katseeni sinisillä silmillään. Hänen kasvoillaan oli leveä hymy. En hymyillyt takaisin täysin tuntemattomalle kissalle, joka tiesi minun nimeni. Oliko hän ollut paikalla edellisyönä? Nyökkäsin vain ja kohtasin toisenkin kissan katseen. Toinen kissoista oli väritykseltään vaaleanharmaa, ja turkilla oli selkeä tumma tabbykuviointi. Hän oli kooltaan suurempi kuin toinen kissa, mutta se kai johtui siitä, että kollit olivat usein kookkaampia kuin naaraat. Hopeisen naaraskissan keho oli hoikka ja solakka, mutta kolli oli lihaksikas ja leveälapainen. Muistin pian, että kollin nimi oli Rantatähti.
”Minä olen Helmiloiste, Jokiklaanin kauan sitten elänyt päällikkö. Me opetamme sinulle kaiken, mitä sinun täytyy päällikkyydestä tietää”, naaraskissa sanoi yhä hymyillen. Nyökkäsin hitaasti, koska en oikein ymmärtänyt mikä minun tehtäväni oli. Miten ihmeessä minä pystyisin perustamaan uuden klaanin? Pelkkä ajatuskin tuntui aivan mahdottomalta.
”Emosi kertoi sinulle klaaneista, eikö niin?” Rantatähti kysyi ja istuutui alas. Helmiloisteeksi esittäytynyt naaraskissa teki samoin. Hän vilkaisi nopeasti toista kissaa, jonka jälkeen molempien katseet olivat minussa. Nyökkäsin pienesti.
”Mutta niitähän ei enää ole, eikö niin?” kysyin varovasti, koska en luottanut kahteen kissaan. Hän vastasi nyökkäämällä.
”Kun Kuukivi tuhoutui, Tähtiklaani ei voinut olla enää yhteydessä klaanikissoihin. Kaikki luulivat Tähtiklaanin hylänneen klaanit, jolla olikin hirvittävät seuraukset. Emosi tuskin kertoi mitään pahasta Kuolonklaanista, joka häädettiin metsästä”, en ollut varma, oliko Rantatähden viimeinen lause toteamus vai kysymys, mutta pudistin päätäni.
”Ethän sinäkään tiennyt Kuolonklaanista vasta kuin vanhempana. Siitä ei vain enää puhuttu, koska aikaa oli kulunut liikaa”, hopeanharmaa naaras huokaisi ja pudisti hieman turhautuneen oloisena päätään.
”Mikä se Kuolonklaani sitte on?” kysyin aidosti kiinnostuneena. Kaksikko vilkaisi toisiaan, jonka jälkeen Helmiloiste nousi ylös.
”Tule, käydään pienellä kävelyllä niin minä näytän sinulle”, naaras sanoi ja viittoi minut peräänsä. Vilkaisin Rantatähteä, joka nyökkäsi ja kehotti minua seuraamaan tuntematonta kissaa. Epäröivin askelin lähdin matkaan. Maistelin samalla ilmaa. Nyt huomasin, että metsän tuoksu oli täynnä paljon erilaisia hajuja. Samaan aikaan se toi mieleeni viherlehden aurinkoiset päivät ja lehtisateen sadepäivät, ja paljon muitakin tunnistamattomia hajuja. Helmiloiste pysähtyi ja olin vähällä törmätä häneen. Naaras katsoi suoraan eteenpäin, vaikka vain parin hiirenmitan päässä hänestä maa loppui kuin tyhjään. Allemme muodostui suuri kuoppa, jonka reunat olivat hyvin jyrkät. Toisella puolella näytti olevan reitti alas. Sitten naaras käänsi katseensa minuun.
”Täällä on tarpeeksi rauhallista. Minä kosketan nyt sinun kuonoasi, mutta älä säikähdä. Näet pian jotakin, ja katso sitä hyvin tarkkaan. Paina mieleesi kaikki, mitä vain voit”, naaras ohjeisti. Hän lähestyi minua varovasti ja painoi kuononsa vasten omaani. Outo tunne valtasi kehoni, ja räpäyttäessäni silmiäni, tausta Helmiloisteen takaa muuttui. Aluksi se oli vain mustaa, mutta pian se selkeni.
Seisoimme metsässä. Maa oli täynnä lehtiä. Oli mitä ilmeisemmin lehtisateen aika. Puut olivat lehdettömät, joten lehtisade oli kai jo pitkällä. Riistan hajut olivat vähäiset, elleivät jopa olemattomat. Oli hyvin kylmä. Helmiloiste viittoi minut peräänsä. Lähdin ravaamaan naaraan perään.. Mitä enemmän etenimme, sitä enemmän kuulin ääniä. Äänet kuuluivat kissoille. Se kuulosti aivan taistelulta. Karvani pörhistyivät pelkästä ajatuksesta.
Lopulta naaras pysähtyi. Seisoimme jonkinlaisen laakson reunalla. Sen pohjalla oli lukematon määrä kissoja. Kissat riehuivat toistensa kimpussa ja huusivat hullun lailla. Laakson pohjalla oli neljä suurta tammea.
”Mitä täällä tapahtuu?” kysyin hiljaisella, hieman pelokkaalla äänellä ja painauduin maata vasten. Helmiloiste vilkaisi minua viileästi.
”Kuolonklaani oli hyvin riidanhaluinen klaani. Ennen tätä sotaa, se valtasi koko metsän ja ajoi kissat ahtaaseen latoon. Kun lato paloi, tämä oli seuraus. Mennään lähemmäksi”, Helmiloiste sanoi ja lähti laskeutumaan kissojen jälkiä pitkin alas laakson reunamaa. Seurasin häntä, mutta maa oli liukas. Liu’uin Helmiloisteen rinnalla hallitsemattomasti alas aina laakson pohjaan saakka. Minua vähän pelotti kävellä keskellä taistelua, ja naaras huomasi sen.
”Ei hätää, he eivät näe sinua”, naaras sanoi ja jatkoi matkaa. Katsoin kissoja, mutta en tunnistanut heitä.
”Oletko sinäkin täällä?” kysyin ja yritin etsiä katseellani edelläni kulkevaa naaraskissaa.
”En ollut vielä syntynyt tähän aikaan”, naaras totesi pysähtymättä. Ohitimme yhden tammen ja jatkoimme matkaa eteenpäin. Edessämme oli suuri kivi, jonka ympärillä oli paljon kissoja. Katseeni kiinnittyi kiven päällä seisovaan suureen tummanharmaaseen kolliin, jonka korvat olivat repaleiset. Kissan turkki oli täynnä arpia, ja myös muutama tuore haava näkyi selkeästi.
”Hän on Viiltotähti, Kuolonklaanin perustaja”, Helmiloiste sanoi irvistäen.
Naaras johdatti minut sivummalle ja katsoimme, kuinka Viiltotähti sai taistelun keskeytymään. Hän kamppaili muita kissoja vastaan, jonka jälkeen hän loukkasi etukäpälänsä. Kolli luovutti, joka sai minut yllättymään. Miksi noin itseään täynnä oleva kissa luovutti niin helposti?
Palasimme takaisin siihen kohtaan, jossa Helmiloiste oli koskettanut kuonoani.
”Lähtikö Kuolonklaani tuon jälkeen pois metsästä ihan oikeasti?” kysyin Helmiloisteelta. Naaras nyökkäsi ja käänsi katseensa taivaalle.
”Sen jälkeen metsä sai elää monta vuodenaikaa rauhassa, mutta Kuolonklaani palasi. Viiltotähti janosi kostoa. Hän oli kerännyt itselleen paljon kannattajia, ja uuden suunnitelman turvin hyökkäsi metsään”, Helmiloiste huokaisi. Saatoin nähdä hänen katseestaan, että Kuolonklaani ei todellakaan ollut mikään pieni paha. Nyt keksin, mistä nimi oli minulle tuttu. Edellisyön unessa kohtaamamme Minttutassu oli puhunut siitä. Nielaisin tajutessani, että tuleva Eloklaani oli määrätty Kuolonklaanin rajanaapuriksi. Tulisin siis väistämättäkin kohtaamaan tämän verenhimoisen kuoleman klaanin.
”Kukistivatko muut klaanit Kuolonklaanin?” kysyin varovasti. Naaras pudisti päätään.
”Meillä on vielä aikaa vähän, joten on kai helpompi, että minä vain näytän sinulle”, hän sanoi ja kosketti jälleen kuonoani.
Olimme jälleen samaisella aukiolla mitä aiemminkin. Tällä kertaa aukio ei ollut ruskan väreissä, vaan maa oli valkea. Kissat taistelivat raivoisasti tälläkin kertaa. Helmiloiste johdatti minua eteenpäin. Ilma oli kylmempi mitä aiemmin. Lumeksi tunnistamani valkea aine oli kylmää, ja se nipisteli polkuanturoitani. Kävelin taas naaraan perässä suuren kiven luokse. Sama valtava, tummanharmaa kissa seisoi kiven päällä. Hänen katseestaan suorastaan hehkui murhanhimo. Kissan korvat olivat entistä repaleisemmat. Niistä hädin tuskin olisi saanut hampailla otetta, sillä korvat uupuivat lähes kokonaan. Kissat tuntuivat puolustavan raivokkaasti Kuolonklaanin perustajaa. He pysyttelivät kiven lähellä ja hyökkäsivät, jos joku edes yritti lähelle.
Siirryimme jälleen sivuun, ja tilanne eteni odottamattomalla tavalla. Kuolonklaanilaisiksi arvelemani kissat olivat ottaneet panttivankeja.
Aiemmin Palotähdeksi kutsuttu kissa oli viskannut pienen kilpikonnakuvioisen naaraan, ilmeisesti Sulkatähden päin kiveä. Se oli saanut Viiltotähden havahtumaan. Myös tummanharmaa, valkoraidallinen kissa oli rynnännyt apuun.
”Miksi niin monen kissan nimen pääte on -tähti?” kysyin varovasti Helmiloisteelta. Hän piti katseensa taistelussa, mutta vastasi:
”Se kertoo heidän arvostaan. Kaikki sen nimiset kissat ovat joko nykyisiä tai entisiä päälliköitä. -Tassut ovat oppilaita ja -pennut pentuja. Sotureiden nimen pääte voi olla melkeinpä mikä tahansa, minulla se on -loiste, ja esimeriksi tuolla Pisaraviillolla se on -viilto”, naaras selitti tasaisella äänellä samalla, kun hän keskittyi taisteluun. Nyökkäsin. Tumma, valkoraidallinen kissa oli siis Pisaraviilto.
”Sinäkin sanoit olleesi päällikkö, mutta miksi sinä et ole Helmitähti?” älysin kysyä.
”Koska luovuin hengistäni ja päällikkyydestäni. Halusin viettää loppuelämäni soturina ja sitten klaaninvanhimpana kumppanini ja pentujeni kanssa. Keskity nyt”, naaras sanoi ankaralla äänellä. Käänsin katseeni taas taisteluun, joka oli rauhoittunut.
Pisaraviilloksi kutsuttu kissa loikkasi suuren kiven päälle. Viiltotähti vilkaisi kissaa, mutta ei tuntunut välittävän. Kolli oli kumartunut kilpikonnakuvioisen naaraan ylle. Naaras ei liikkunut, vaan vaikutti elottomalta.
”Pyydän kaikkia hiljentymään!” tummanharmaa raidallinen kissa ulvaisi. Niin myös kävi.
”Leijonaloikka, Palotähti, Ruusupiikki ja Vaskitsaviima ovat nyt Kuolonklaanin panttivankeja. Jos edes yritätte hyökätä ja saada heitä takaisin, tapamme heidät kivuliaasti ja yksi kerrallaan. Ennen kuin teette mitään, voin kertoa, missä järjestyksessä kissat tullaan tappamaan. Palotähti lähtee tästä pelistä pois ensimmäisenä. Seuraavaksi lähtee Leijonaloikka, Ruusupiikki ja viimeisenä Vaskitsaviima”, kissan äänestä ei kuulunut lainkaan epäröintiä. Hän oli täysin tosissaan, mikä sai minut tuntemaan oloni epämukavaksi. Kuolonklaanilaiset olivat vanginneet neljä kissaa, jotka olivat nyt näkökentässäni. Kissat eivät tuntuneet pitävän ajatuksesta, ja Pisaraviilto kehotti kissoja luovuttamaan reviirinsä murhaajille. He eivät kuitenkaan suostuneet siihen. Sydämeni tuntui jättävän lyönnin väliin, kun yksi kissoista ryntäsi kohti panttivankeja. Yksi kissoista sai toisen nopeasti maata vasten, ja Pisaraviilto käänsi katseensa vankeja piteleviin tovereihinsa. Kissa nyökkäsi, joka sai toisen kissan toimimaan. En voinut katsoa, kun kissa painoi hampaansa Palotähdeksi kutsutun päällikön kaulaan. Klaanikissat yrittivät lopettaa tilanteen puhumalla, mutta se ei tehonnut. Tilanne tuntui jatkuvan ikuisuuden ajan.
Kukaan ei tehnyt mitään, eikä ratkaisua tuntunut syntyvän. Mitä tässä tapahtuisi? Pisaraviilto aloitti puheenvuoronsa, mutta se jäi kesken. Katseeni siirtyi nopeasti kullanruskeaan raidalliseen kolliin, joka ulvaisi kovaäänisesti. Kissa oli irrottautunut kuolonklaanilaisten otteista, ja hän oli upottanut hampaansa Viiltotähden kurkkuun. Lamaantunut päällikkö ei tehnyt mitään. Viiltotähden kasvoilla oli tyhjä ilme. Pisaraviilto kielsi ketään auttamasta, ja Viiltotähti joutui toistamaan käskyn. Hän oli kutsunut Pisaraviiltoa päälliköksi. Kullanruskea kolli tappoi Kuolonklaanin perustajan, joka valahti maahan. Valkea lumi kissan alla värjäytyi verenpunaiseksi nopeasti. Laakson täyttivät iloiset ulvahdukset, joita Pisaraviilto ei arvostanut. Kolli hyökkäsi kullanruskean kissan kimppuun, jota seurasi hetken kestänyt taistelu. Se päättyi siihen, kun kullanruskea kissa lyyhistyi vain maahan. Hän oli liian väsynyt jatkaakseen. Kissa veti pian viimeisen henkäyksensä, jonka jälkeen hän kuoli.
Tämän jälkeen Pisaraviilto ilmoitti olevansa Kuolonklaanin uusi päällikkö. Hän ilmoitti, että Kuolonklaani jää asumaan metsään muiden klaanien kanssa, ja Kuolonklaani sai nelipuut omaksi alueekseen. Mitä ilmeisimmin niin myös tapahtui.
Palasimme takaisin paikkaan, jossa olimme nähneet viimeksi Rantatähden. Helmiloiste oli kertonut minulle vielä vähän Kuolonklaanista. Hänen mukaansa Kuolonklaani oli elänyt melko pitkään rauhassa muiden klaanien kanssa.
”Jatketaan tästä joku toinen yö, mutta nyt sinun on herättävä”, Rantatähti keskeytti keskustelumme. Vilkaisin Helmiloistetta, joka nyökkäsi hymyillen.
”Nähdään”, naukaisin kaksikolle. Metsä alkoi kadota ympäriltäni odottamattoman nopeasti. Kissat katosivat myös, sekä kaikki hajut.
Olin taas minun ja Liljan pesässä. Vilkaisin nukkuvaa sisartani. Tapasiko hänkin parhaillaan tähtiklaanilaisia? En viitsinyt herättää siskoani, vaan nousin ylös ja poistuin pesästä. Mietin unta, joka hämmensi minua edelleen. Päätin lähteä saalistamaan, sillä vatsani kurni jo. Tarvitsisimme ruokaa, sillä lähipäivinä meidän täytyisi lähteä pesästämme. Meillä oli tärkeä tehtävä suoritettavana. Olin varma, että unet todella olivat Tähtiklaanilta, eivätkä vain minun mielikuvitustani. Lilja oli nimittäin nähnyt toissayönä tismalleen saman unen, joten tämä ei voinut olla sattumaa. Olin otettu, että minut oli valittu moiseen tehtävään, mutta samalla minua pelotti. Entä jos epäonnistuisin?
Palasin takaisin pesälle ennen aurinkohuippua. Lilja istuskeli pesän ulkopuolella ja katsoi minua hymyillen. Kohtasin hänen katseensa. Kun pääsin tarpeeksi lähelle, pudotin saalistamani oravan maahan.
”Onko nälkä?” kysyin hymyillen. Naaras nyökkäsi ja katsoi nälissään saalista. Asetuin sisareni viereen syömään tuuheahäntäistä oravaa. Saalistusretkellä olin yrittänyt saada kiinni peräti kolmea saalista ennen oravaa, mutta kaikki olivat päässeet karkuun. Saatuani oravan kiinni, olin kiittänyt Tähtiklaania. Kiitin sitä vielä ennen kuin otin ensimmäisen haukun saaliista.
Syötyämme nautimme hetken lehtisateen auringonsäteistä. Aurinko ei lämmittänyt enää samalla tavalla kuin viherlehden aikaan, mutta se ei haitannut. En malttanut enää olla hiljaa, joten käänsin katseeni sisareeni, ja hän teki samoin.
”Tapasitko sinäkin tähtiklaanilaisia viime yönä?” kysyin varovasti toivoen, että Lilja todella oli tavannut heitä.
//Lilja?
// 1753 sanaa
