Mesi
Kirjoittaja: Elandra
Viimeisen puolen kuun aikana emo oli opettanut meille päivittäin taistelemista. Olimme kehittyneet hurjasti. Emo kertoi, että klaaneissa eläneet esi-isämme olivat olleet erinomaisia taistelijoita. Hänen mukaansa parhaat taistelijat olivat klaanin arvostetuimpia kissoja. Siksi minäkin halusin olla erinomainen taistelija. Olin huomannut olevani Liljaa hieman parempi, mutta emo oli kertonut sen johtuvan Liljan pienestä koosta. Vietimme nykyään yhä enemmän aikaa pesän ulkopuolella, mutta emon ollessa saalistamassa pysyttelimme visusti pesässä. Olimme luvanneet, ettemme enää ikinä rikkoisi emon asettamia sääntöjä.
Istuskelimme parhaillamme pesän läheisyydessä ja söimme emon saalistamaa jänistä. Juuri noussut aurinko lämmitti vaaleaa turkkiani heikommin kuin emon ja Liljan tummanharmaita turkkeja. Siitä huolimatta minulla oli mukavan lämmin olo.
“Opetan teille tänään saalistamista, ja saatte kokeilla sitä sitten yksin”, emo sanoi nielaistuaan viimeisen palan omasta osuudestaan. Vilkaisin innoissani ensin emoa ja sitten Liljaa. Mieleni teki loikkia ympäriinsä, mutta ateria oli yhä kesken.
Aterian jälkeen pesimme turkkimme kuten emo oli opettanut. Hän johdatti meidät hieman kauemmaksi pesästä, sillä saalista löytyi sieltä paremmin. Ylitimme pienen puron, jonka luona olimme aiemminkin käyneet juomassa. Jatkoimme matkaa metsänrajaa pitkin. Tunnistin paikat joissa kuljimme, sillä emo oli näyttänyt ne meille.
“Kun alatte saalistamaan, teidän täytyy löytää hajujälki. Haistelkaa ilmaa ja kertokaa minulle mitä haistatte”, emo pyysi ja istui alas. Haistelin ensin ilmaa, jonka jälkeen painoin kuononi lähemmäs maata. Lilja teki samoin.
“Hiiri? Ja jokin toinen eläin… Onko se orava?” kysyin mietteliäänä ja nostin katseeni emoon. Emo katsoi Liljaa odottavasti. Lopulta sisareni nosti päänsä ylös ja sanoi:
“Minäkin haistan hiiren, mutta en tunnista mitään muuta.” Emo nyökkäsi.
“Aivan oikein. Hiiren haju on voimakas, mutta oravan ei niinkään. Lilja, osaisitko sanoa minne päin hiiri on mennyt? Voit seurata hajujälkeä vähän toiseen suuntaan. Jos se voimistuu, hiiri on mennyt sinne päin”, emo ohjeisti. Astuin askeleen taaksepäin, jotta Lilja saattoi liikkua paremmin. Naaras lähti kulkemaan toiseen suuntaan. Minä olisin heti osannut kertoa, minne päin hiiri oli kulkenut. Olin haistellut eläinten jälkiä pesämme läheisyydessä. Liljalla meni tovi haistelemisissa, jonka jälkeen hän nosti päänsä ylös ja käveli luoksemme.
“Hiiri meni tuonne Meden suuntaan, eikö niin?” naaras varmisti. Emo nyökkäsi. Olin iloinen, sillä olisin osannut vastata kysymykseen oikein.
“Hyvä Lilja! Mesi, mihin suuntaan haistamasi orava on mennyt?” emo kysyi sitten minulta. Kysymys oli nyt vaikeampi, sillä oravan hajujälki oli laimea. Haistelin sitä hetken ja lähdin sattuman varaisesti toiseen suuntaan. Kuljettuani muutaman ketunmitan verran, hajujälki tuntui voimistuvan.
“Se voimistuu täällä!” huudahdin, sillä olin jo melko kaukana emosta ja Liljasta. Emo varmisti asian tulemalla luokseni hajujälkeä pitkin.
“Hienoa”, hän hymyili lämpimästi tyytyväisenä omaan suoritukseeni.
“Seuraava tärkeä asia on vaaniminen. Olen opettanut teille vastustajan vaanimista, ja se on aika lailla samanlaista kuin saaliin vaaniminen. Vaanitte saalista niin lähelle kuin vain pystytte, jonka jälkeen hyökkäätte”, emo ohjeisti ja näytti esimerkkiä. Olimme harjoitelleet vaanimista silloin, kun hyökkäsimme toistemme kimppuun piilosta.
“Muistakaa kuitenkin, että esimerkiksi jäniksiä saalistaessanne, teidän täytyy olla nopeita. Jänikset juoksevat karkuun niin nopeasti kuin vain pystyvät, ja teidän täytyy saada jänis kiinni. Hiiret usein piiloutuvat juurien alle tai pieniin koloihin, ja oravat pakenevat puuhun. Lintujen saalistaminen on sitten ihan oma lajinsa. Toisinaan linnut ovat maassa, mutta ne pääsevät nopeasti lentoon ja sitä myötä karkuun”, tummanharmaa naaras selitti.
Kun emo oli kertonut meille paljon saalistamisesta ja näyttänyt esimerkin saamalla kiinni haistamamme hiiren, hän käski meidän lähteä omille teillemme. Minua jännitti lähteä eri suuntaan Liljan kanssa ja kauemmaksi emosta.
“Tule ehjänä takaisin”, nau’uin sisarelleni ja puskin hänen kuonoaan. Naaras päästi ilmoille kehräyksen.
“Kuin myös. Paras saalistaja voittakoon”, hän virnisti ja lähti kävelemään kauemmaksi. Minusta tuntui hiukan pahalta nähdä sisareni loittonevan kauemmaksi minusta, mutta pakotin mieleni keskittymään saalistamiseen. Lähdin kävelemään eteenpäin juuri niin kuin emo oli opettanut. Haistelin ilmaa ja kuuntelin tarkkaavaisena ympäristöäni. Kiersin katseellani läpi joka paikan saaliiden ja vihollisten varalta. Kuljin kohti metsänrajaa. Nummella saaliit eivät pääsisi puuhun tai puun juurien alle piiloon. Lisäksi näkisin saaliit paremmin avoimelta alueelta. Emo oli näyttänyt meille merkit joita emme saisi ylittää. Nummella merkki oli kolmen kiven rykelmä. Se sijaitsi melko kaukana, joten minulla ei ollut vielä mitään hätää.
Viimein nenääni leijaili voimakas riistan haju. Se kuului hiirelle. Lähdin kulkemaan matalana eteenpäin hajujälkeä seuraten. Kuononi pysytteli visusti lähellä maata, jotta en hukkaisi eläimen hajujälkeä. Näin maahan painautuneet pienen hiiren jalanjäljet. Se oli mennyt tästä aivan äsken. Kulkiessani eteenpäin, hajujäljen yli kulki toinen jälki. Se kuului jänikselle, sen saattoi kertoa jo jalanjäljistä. Etukäpälät olivat pienemmät kuin takakäpälät. Emo oli kertonut meille eläinten jalanjäljistä ollessamme pienempiä. Ohitin jäniksen jäljet ja seurasin hiirtä. Se oli kai ylittämässä nummea. Pian huomasin harmaan otuksen maassa. Se vipelsi vikkelästi eteenpäin, joten kiristin tahtiani. Kun välimatka lyheni entisestään, lähdin juoksemaan hiiren perään. Harpoin eteenpäin pitkin askelin. Lopulta saavutin hiiren. Vauhtini oli liian nopea, jonka vuoksi en ehtinyt jarruttaa ajoissa. Hiiri jäi taakseni liukuessani eteenpäin nurmella. Kaaduin kyljelleni, mutta nousin nopeasti ylös ja syöksyin kohti hiirtä. Se vikisi kauhuissaan pinkoessaan karkuun. Tällä kertaa osasin kulkea varovaisemmin. Sain upotettua hampaani hiiren niskaan ja katkaisin sen emon ohjeiden mukaisesti. Pudotin hiiren maahan ja päästin ilmoille voitonulvaisun. Huomasin pian kyljessäni olevan pienen haavan. Pehmeät pentukarvani olivat sotkeutuneet ja haavasta tihkui verta valkealle turkilleni. Haava ei ollut syvä, se oli pelkkä pintanaarmu. Nappasin hiiren suuhuni ja lähdin ravaamaan kohti paikkaa, jossa emo meitä odotti.
//Lilja? Apua miten tönkkö tästä tuli D:
// 836 sanaa
