Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Saalisonni ei ollut tänään minun puolellani. Olin miltei saanut kiinni hiiren, mutta se oli ehtinyt kadota kuusipuun juurikkoon ennen kuin olin saanut sen kiinni. Lisäksi olin kulkenut oravan hajujäljen perässä hyvän tovin, mutta ikäväkseni hajujälki johti suoraan korkeaan koivuun. Orava oli todennäköisesti jo kaukana, eikä minun ollut järkeä lähteä sitä puusta hakemaan. En kuitenkaan aikonut luovuttaa. Vielä olisi hetki aikaa saalistaa, ennen kuin partio kohtaisi taas sovitussa paikassa.
Pääsin nopeasti uuden hiiren jäljille, ja seurasin sitä hyvän matkaa. Olin jo aivan lähellä, mutta ajatukseni harhautuivat toisaalle kuullessani onnettoman parkaisun. Nostin pääni pystyyn ja kuuntelin tarkkaavaisesti ympäristöä. Yritin selvittää, mistä ääni oli kuulunut.
”Apua! Auttakaa joku!” ääni huusi, ja tunnistin huutajan Vadelmatassuksi. Arvelin äänen tulevan läheiseltä joelta, joten en jäänyt odottelemaan. Hiiri unohtui hetkessä, kun juoksin aluskasvillisuuden seassa kohti jokea päin. Avunhuuto kuului taas, ja pian erotin Vadelmatassun hyvin vaaleanruskean kehon kurottelemassa kohti vettä.
”Mitä tapahtuu?” kysyin ja kiiruhdin oppilaan vierelle. Kauhukseni huomasin, että keskellä jokea oli joku, eikä vain kuka tahansa. Kanelinruskea karvamytty pysytteli veden alla liikkumattomana, sen täytyi olla Omenatassu. Tunsin kauhun valtaavan kehoni, mutta se ei saanut minua kangistumaan. En jäänyt odottamaan oppilaan vastausta, vaan työnsin häntä kauemmaksi joen törmältä.
”Pysy rannalla äläkä tule tuon lähemmäksi”, ärähdin kollille ja syöksyin epäröimättä veteen. Joen viileä vesi kasteli turkkini silmänräpäyksessä. Kylmyys ei kuitenkaan saanut minua säikähtämään. Joen virta vei vedessä olevaa karvamyttyä eteenpäin kauemmaksi minusta. Potkin takajaloillani vauhtia ja uin nopeampaa kuin koskaan. Virta oli minun puolellani, ja se sai minut kulkemaan entistä nopeampaa. Väistin eteeni tulevat astinkivet, ja viimein pääsin Omenatassun kohdalle. Naaras vajosi kohti joen pohjaa. Vedin syvään henkeä ja sukelsin pinnan alle. Pääsin oppilaani luokse, ja upotin hampaani tuon niskanahkaan. Onnekseni vedessä Omenatassu oli keveämpi mitä maalla, ja pintaan nouseminen ei ollut haaste eikä mikään.
Kenties suurin ongelma oli pitää Omenatassun pää vedenpinnan yläpuolella, ja yrittää samalla selvitä takaisin rantaan. En edes tiennyt, oliko naaras enää hengissä. Lähdin uimaan kohti rantaa. Tunsin voimieni hiipuvan jokaisen käpälän liikkeen myötä. Ihme kyllä me selvisimme. Pääsimme rantaan.
Hivuttauduin joen törmälle ja onnekseni Vadelmatassu ymmärsi tulla auttamaan. Vaaleanruskea kollikissa tarttui oppilastoverinsa niskanahasta kiinni ja kiskoi tuon kuivalle maalle.
Juuri kun olin vetämässä itseäni rannalle, otteeni joentörmästä lipesi. Loiskahdin takaisin veteen ja vajosin hetkessä pinnan alle. Onnistuin vetämään vettä keuhkoihini. Yritin muistella Lauhalaukan oppeja, mutta tuntui kuin ne kaikki olisi kadonneet päästäni. Menin paniikkiin, kun tunsin virran vievän minut mukanaan, ja minä pysyttelin edelleen pinnan alla.
Tunsin oloni erittäin tukalaksi. Kohotin katseeni kohti vedenpintaa. Näin auringon loistavan kirkkaana taivaalla. Voimani loppuivat, ja näkökenttäni alkoi hämärtyä. Silmäni sulkeutuivat, ja väsymys katosi tiehensä.
Vedin keuhkoni täyteen raitista ilmaa ja räväytin silmäni auki. En ollut enää vedenpohjassa, vaan seisoin avaralla, öisellä niityllä. Tähdet tuikkivat taivaalla kirkkaina, ja tuttu Tähtiklaanin kissojen haju kantautui sieraimiini. Minua ei pelottanut, vaan mieleni valtasi rauha.
Tunsin oloni turvalliseksi täällä, Tähtiklaanissa. Tuttu hahmo lähestyi minua. Helmiloiste oli yhtä kaunis kuin aina. Jokiklaanin muinaisen päällikön hopeanharmaa turkki kimmelsi kauniisti kuun säteiden osuessa siihen. Kasvoilleni piirtyi lämmin hymy, kun kohtasin naaraan jäänsinisten silmien katseen. Naaras ei vaikuttanut iloiselta, vaan hänen kasvoillaan oli vakava ilme.
”Hei Mesitähti, pitkästä aikaa. Tiedätkö miksi olet täällä?” tähtikissa kysyi rauhallisella äänellä. Ilmeeni synkkeni, kun ymmärsin mitä oli todella tapahtunut. Olin menettänyt ensimmäisen henkeni hukkumalla. Minä nyökkäsin.
”Tämän jälkeen sinulla on vielä kahdeksan henkeä jäljellä”, naaras lausui ja piti katseensa tiukasti minussa.
”Selvisikö Omenatassu?” kysyin nopeasti hopeiselta tähtisoturilta. Helmiloiste nyökkäsi vuorostaan.
”Sinä pelastit hänen henkensä, Mesitähti”, jokiklaanilaiskissa totesi lämpimästi. Oloni oli huojentunut. Ei yhdellä hengelläni ollut niin väliä, vaan tärkeintä oli, että Omenatassu oli hengissä.
”Aika loppuu nyt, sinun on aika palata. Toivottavasti emme tapaa näissä merkeissä ihan pian uudelleen”, Helmiloiste sanoi ja kosketti kuonollaan omaani. Hyvästelin soturin, jonka jälkeen päässäni pimeni taas.
Heräsin seuraavan kerran kuivalta maalta. En tiennyt, miten minä tänne olin päässyt, mutta en ollut enää vedessä. Turkkini tuntui yhä märältä, mutta lämmin aurinko lämmitti sitä mukavasti. Raotin hitaasti silmiäni, ja erotin edessäni punaruskean hahmon.
”Minä säikähdin jo, ettet sinä heräisi”, naaras huokaisi helpottuneena ja istui vierelleni. Minttuliekin kasvoilta paistoi huojennus. Kampesin itseni varovasti istumaan. Yskäisin muutaman kerran, sillä vettä oli kai edelleen jonkin verran keuhkoissani.
”Menetin hengen”, lausahdin ja kohtasin varapäällikköni katseen, ”kiitos, että pelastit minut.”
Minttuliekki nyökkäsi.
”Kuka tahansa olisi tehnyt niin. Olitte oikeassa siitä, että uintitaito on hyödyllinen taito. Miten sinä päädyit jokeen?” varapäällikkö esitti kysymyksensä, ja samalla muistin Omenatassun. Nousin seisomaan ja viitoin naaraan perääni. Olimme jonkin matkan päässä siitä paikasta, jossa olin pelastanut nuoren oppilaan hukkumiselta.
Minttuliekki lähti juoksemaan perääni. Pian saavuimme paikalle, jossa kaksi oppilasta edelleen olivat. Heidän seuraansa oli saapunut myös Hiilihammas. Tabbykuvioinen kolli nosti katseensa minuun ja Minttuliekkiin. Soturi huokaisi helpottuneena.
Laskin katseeni Omenatassuun. Oppilaan turkki oli edelleen märkä, ja hän makasi maassa. Kissan leuassa oli jonkin näköinen ruhje, kenties hän oli lyönyt sen pudotessaan veteen. Naaras oli kuitenkin tajuissaan. Hän hengitti rauhallisesti, ja käänsi katseensa minuun. Vilkaisin Hiilihampaan vierellä seisovaa Vadelmatassua. Vaaleanruskea oppilas pysyi vaiti, seisoi vain paikoillaan sanomatta mitään. Kissan katse tuntui osoittavan tyhjyyteen.
”Mitä täällä on tapahtunut?” Hiilihammas kysyi ja katsoi hämmentyneenä ensin oppilaita ja sitten minua ja vierelläni seisovaa Minttuliekkiä. Minun, Omenatassun ja Minttuliekin turkit tihkuttivat vettä maahan.
”Oppilaat olivat kai lähteneet luvatta leiristä, ja Omenatassu joutui veteen. Pelastin hänet, mutta-”, keskeytin lauseeni ja epäröin. Olisiko järkevää kertoa soturille ja oppilaille henkeni menetyksestä? Puntaroin vaihtoehtoa hetken, ja lopulta katsoin totuuden olevan paras vaihtoehto. Halusin, että klaanitoverini olivat perillä siitä, mitä minulle oli tapahtunut.
”Menetin ensimmäisen henkeni, kun en päässyt itse enää takaisin rantaan. Onneksi Minttuliekki pelasti minut ennen kuin heräsin takaisin henkiin”, sanoin ja katsahdin kiitollisena varapäällikköäni, joka tuntui olevan turhan vaatimaton urotyöstään.
”Pystytkö sinä kävelemään? Meidän täytyy palata leiriin pikimmiten”, sanoin ja kumarruin Omenatassun tasolle. Naaras kampesi itsensä jaloilleen. Oppilan keho tärisi, mutta hän nyökkäsi.
”Kyllä tämä tästä.”
Leirissä minä ja Omenatassu kävimme Liljatuulen luona ihan varmuuden vuoksi. Oppilaani leuassa oleva ruhje ei vaatinut hoitoa, ja sisareni mukaan olimme molemmat fyysisesti täysin kunnossa. Minttuliekki oli luvannut vahtia Vadelmatassua minun ja Omenatassun ollessa parantajan luona. Kollioppilas vaikutti olevan melko shokissa tilanteen johdosta.
”Minulle tuli aiemmin ihan kamala olo. Minusta tuntuu, että aistin henkesi menetyksen. Kylmä virta kulki yhtäkkiä lävitseni, ja hetken ajan luulin pyörtyväni”, Liljatuuli kuiskasi minulle ennen kuin poistuin pesästä. Kosketin kuonollani sisareni kuonoa.
”Minä olen nyt ihan kunnossa, joten älä murehdi enää sitä”, pyysin hiljaisella äänellä. Tummanharmaa naaras nyökkäsi. Vilkaisin taakseni. Omenatassu oli kadonnut leirin pääaukiolle, ja olimme pesässä kaksin sisareni kanssa.
”Aiotko antaa heille rangaistuksen leiristä poistumisen johdosta?” pentuetoverini kysyi. Aivan, en ollut edes miettinyt koko asiaa. Päällikön velvollisuus oli jakaa rangaistuksia niille, jotka rikkoivat klaanin lakeja. Omenatassu oli selvinnyt Kuolonklaanin rajan ylityksestä vain varoituksella, mutta tilanne oli nyt vakavampi.
Oppilas oli käynyt lähellä kuolemaa, ja minä olin menettänyt yhden hengen. Arvelin kaksikon oppivan läksynsä, mutta kenties pieni rangaistus olisi paikallaan.
”Minä mietin asiaa”, lupasin ja hyvästelin sisareni.
Astelin leirin pääaukiolle Omenatassun käpälän jälkien perässä. Aurinko oli alkanut jo laskea, ja metsässä hämärsi jo. Linnut visersivät myöhäistä lauluaan hiljaa ja kummallisen vaisusti. Kenties linnut aistivat sen, että leirissä tunnelma oli vaisu ja melko apea. Minttuliekki istui Omenatassun ja Vadelmatassun kanssa Litteäkiven edustalla, joten suunnistin kolmikon luokse.
”Annan teidän levätä loppuillan ja seuraavan yön. Pysytelkää leirissä, älkääkä lähtekö omille teillenne. Keskustelen asiasta Korppisiiven kanssa, ja määräämme yhdessä teille sopivan rangaistuksen leiristä poistumisesta”, sanoin vakavalla äänellä ja katsoin vuorotellen molempia oppilaita silmiin. He tuntuivat välttelevän katsettani. Toivoin todella, että kaksikko oppi läksynsä. Hätistelin heidän oppilaiden pesälle, ja jäin etsimään katseellani Korppisiipeä.
//Jatkan tästä ite myöhemmin ja kirjotan siitä ku ne oppilaat saa sen rangaistuksen, mut myös Vadelma ja Omppu voi jatkaa.
// 1208 sanaa
