Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Eloklaanin leirin pääaukio oli miltei autio, lukuun ottamatta yhä yövartiossa olevaa Hallavarjoa. Valkoturkkinen soturi istui piikkihernemuurien kupeessa ja silmäili herkeämättä leiriä. Hetki sitten hän oli tullut alas vartiopuusta, jossa soturit usein tarkkailivat lähestyvien vihollisten varalta.
Olin noussut hetki sitten, koska uni oli loppunut. Painajaiset kiusasivat minua jo ties kuinka monetta yötä putkeen. Myrsky ja siihen liittyvät kuolemat saivat mieleni levottomaksi. Lohtua levottomuuteen olivat tuoneet Minttuliekki ja miltei viisikuiset pentumme. Talvikkipentu ja Laventelipentu olivat kasvaneet hurjaa vauhtia, ja kuun kuluttua olisi heidän oppilasseremoniansa.
Huomasin päivittäin Minttuliekin katseesta, kuinka tämä kaipasi jo omiin tehtäviinsä. Vaikka hän rakastikin pentujamme, oli naaras pohjimmiltaan soturi ja varapäällikkö. En minäkään haluaisi pysyä erossa päällikön tehtävistä, mikäli sellainen pakko tulisi.
Taivas oli jo vaihtanut värinsä tummansinisestä vaaleammaksi, ja aurinko nousisi hetkenä minä hyvänsä. Kissat alkoivat hiljalleen siirtyä pesistään pääaukiolle. Sää oli melko viileä verrattuna edellisiin. Se oli muistutus siitä, että lehtisade saapuisi pian.
Soturit päästivät Hallavarjon nukkumaan, ja valkea kissa poistui ripein askelin sotureiden pesään.
Tuttu aivastus sai minut kääntämään pääni kohti Liljatuulta, joka mitä ilmeisimmin oli yrittänyt säikäyttää minut. Parantajan kasvoilla oli hyväntuulinen virne epäonnistumisesta huolimatta.
”Huomenta”, naaras lausahti esittäen, että oli vain yrittänyt tulla luokseni normaalisti. Kissan virne kuitenkin kertoi, että tällä oli ollut suunnitelma, joka olisi johtanut minun säikäytykseeni. Hymyilin lämpimästi, mutta huomattavan väsyneesti sisarelleni. Tuon kasvoille nousi huolestunut ilme.
”Etkö saanut taaskaan unta? Voisin antaa sinulle jotain yrttejä avuksi”, harmaa kissa ehdotti istuessaan vierelleni. Pudistin päätäni.
”Kyllä minä pärjään”, vakuutin, mutta Liljatuuli ei luovuttanut.
”Eli laitan Leimusilmän tuomaan sinulle jotain ennen kuin alat nukkumaan”, naaras vastasi päättäväisesti. Hän tiesi heikkouteni. En voisi kieltäytyä, mikäli parantajaoppilas toisi yrtit minulle. Se olisi epäkohteliasta ja kiusallista Leimusilmälle. SIispä Liljatuuli taisi saada taas kerran tahtonsa läpi.
”Millainen päivä sinulla on tänään?” vaihdoin sulavasti puheenaihetta ja käänsin katseeni kirkastuvalle taivaalle.
”Lähdemme pian keräämään yrttejä Leimusilmän ja Salviakatseen kanssa. Tiedämme yhden aika hyvän paikan, josta aiempana viherlehtenä löytyi paljon tähän aikaan kukkivia yrttejä”, Liljatuuli sanoi hyväntuulisesti. Nyökyttelin hitaasti päätäni.
”Se kuulostaa hyvältä”, vastasin kuitenkaan kääntämättä katsettani naaraasen.
”Liljatuuli! Tulisitko käymään täällä?” Leimusilmän huuto keskeytti keskustelumme. Liljatuuli käännähti parantajan pesän suuntaan ja oli jo lähdössä. Ennen sitä hän kuitenkin katsahti minuun.
”Nähdään taas, minun täytyy mennä”, parantaja virnisti lämpimästi ja suuntasi kohti pesäänsä.
Jäin taas pääaukiolle yksin. Aukiolle oli kerääntynyt jo kymmenkunta kissoja, jotka valmistautuivat aamun ensimmäisiin partioihin. Päätin kantaa korteni kekoon, joten nousin ylös ja suuntasin kohti Hiilihammasta, joka näytti odottelevan partion saapumista piikkihernetunnelilla.
”Huomenta. Olisikohan partiossasi tilaa yhdelle raihnaiselle päällikölle?” kysyin leveästi hymyillen tabbykuvioiselta soturilta.
//Hiili?
// 407 sanaa
