Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Ylpeys Kortetassua kohtaan vain kasvoi, mitä enemmän hän päästi sanoja ulos suustaan. Olin kiitollinen erityisesti Lieskakajolle, Pohjaharhalle ja Kimalaistoveelle siitä, miten paljon he ilmeisesti olivat auttaneet poikaani kasvamaan sellaiseksi millainen hän nyt oli.
”Olen täysin samaa mieltä sinun kanssasi”, nau’uin päätäni nyökytellen, ”ei ole olemassa kissaa, joka olisi läpeensä paha. Minä uskon, että Henkäystähti on kokenut paljon pahoja, joka on tehnyt hänestä sellaisen kuin hän on. Hänen tekonsa eivät ole hyväksyttäviä, mutta kaikki ansaitsevat uuden mahdollisuuden todistaa, että he kykenevät parempaan.” Kortetassu katseli minua kuunnellessaan tarkasti. Hän nyökäytti päätään:
”Minäkin uskon niin.”
Olimme kävelleet jo melko pitkään, ja tutut piikkihernemuurit häämöttivät jo edessämme. Lihakseni jännittyivät. Jostain syystä kotiin palaaminen alkoi jännittämään minua, mitä lähemmäs sitä pääsimme. Partio hidasti tahtiaan ja Pohjaharha johdatti meitä hitain askelin lähemmäs leirin muureja.
”Mitä aiotte sanoa kuolonklaanilaisille?” Kortetassu kysyi vilkuillessaan leirin suuntaan. Oli täysin hiljaista, liekö kuolonklaanilaiset vielä edes tiesivät, että jokin oli hullusti.
”En tiedä vielä”, naukaisin rauhallisella äänellä, mutta hännänpääni nytkähteli kertoen jännityksestäni. Olisi löydettävä juuri oikeat sanat, jotta kuolonklaanilaiset eivät tekisi mitään arvaamatonta. En halunnut enää yhdenkään kissan menettävän henkeään.
”Mesitähti, oletko sinä valmis?” edellämme kulkeva Lieskakajo kysyi. Leirin sisäänkäynti häämötti jo edessämme. Vedin syvään henkeä ja nyökkäsin:
”Olen. Meidän tehtävänämme on hoitaa tämä mahdollisimman rauhanomaisesti. Minä hoidan puhumisen. Me emme halua uutta sotaa, vaan haluamme sodan olevan viimeinkin lopullisesti ohi ja kaiken palaavan ennalleen.”
Kenelläkään ei ollut mitään vastaväitteitä, joten siirryin joukon johtoon ja lähdin johdattamaan partiota kohti leirin sisäänkäyntiä.
Korvissani humisi, kun astelin sisään Eloklaanin leiriin. Siitä oli monta kuuta, kun olin viimeksi ollut kotona.
”Partio taitaa palata, johan niillä kestikin”, naukaisu kantautui korviini piikkihernetunnelin toisesta päästä. Kävelin tunnelin toiseen päähän ja kohtasin puhujan, joka oli kaiketi yövartiossa leirin sisäänkäynnillä. Kissa kohtasi minut aluksi kylmästi, mutta hänen ilmeensä muuttui nopeasti. Kaiketi kuolonklaanilainen oli luullut minua Kortetassuksi.
”Mitä tapahtuu? Missä Lampiväre on?” kissa naukui ja otti askeleen taaemmas. Tämän niskavillat nousivat pystyyn. Vaaleanharmaa kolli ei ollut minulle nimeltään tuttu, mutta selvästi hän tunsi minut.
”Sinun lienee parasta herättää Pimentovarjo ja muut kuolonklaanilaiset”, naukaisin rauhallisella äänellä kuolonklaanilaiskollille ja lisäsin vielä vastauksen hänen kysymykseensä, ”Lampiväre on kyllä hengissä, lupaan sen.” Tabbykuvioinen kolli väläytti minulle hampaitaan, mutta kiiruhti nopeasti ohitsemme kohti sotureiden pesää. Pelastuspartiossa mukana olleet kissat sekä Leimusilmä olivat päässeet pääaukiolle ja he seisoivat juuri vierelläni. Nopeasti pesistä alkoi ilmestyä pääaukiolle unisia ja hämmentyneitä kissoja. Sana paluustamme levisi vauhdilla. Oli ilo nähdä klaanitovereitani, jotka selvästikin olivat myös iloissaan nähdessään meidät.
Tummaturkkinen Pimentovarjo käveli kissajoukon läpi suoraan meitä kohti. Naaraan katse oli kylmä, hitusen yllättynyt ja selkeästi näkemiseni oli hänelle kaikkea muuta kuin iloinen asia.
”Kuolonklaani on menettänyt panttivankinsa”, ilmoitin asian, joka varmasti oli jo selvä Pimentovarjolle. Naaras siristi silmiään ja vastasi terävällä äänellä:
”Niin näkyy menettäneen.”
Nyt leirin pääaukio oli täynnä kissoja. Eloklaanilaiset sekä kuolonklaanilaiset olivat poistuneet pesistään ja tulleet katsomaan, mitä on meiellään. Puheensorina alkoi voimistua.
”Kylläpä siinä kestikin, te selvästi olette vähän hidasta porukkaa”, Pimentovarjo lausahti kylmällä äänellä. Kuolonklaanilaiset alkoivat kerääntyä Pimentovarjon ympärille samalla, kun eloklaanilaiset näyttivät piirittävän heidät.
”Kuten varmasti arvaat, kuolonklaanilaisten valtakausi Eloklaanissa on ohi. On teidän aikanne poistua”, ääneni oli rauhallinen, en halunnut aiheuttaa tämän enempää kitkaa klaanien välille. Pimentovarjo näytti miettivän asiaa. Hänen katseensa kiersi leirin pääaukiolla, kuin hän olisi miettinyt, noudattaisiko ohjettani vai ei.
”Ei käy”, joku murahti Pimentovarjon takaa, ja punaturkkinen kolli astui esiin. Tunnistin hänet Jääviilloksi, joka oli yksi Kuolonklaanin vanhimmista sotureista. Pimentovarjo käänsi kylmän katseensa soturiin. Hetken ajan he katsoivat toisiaan, kunnes punaturkkinen kissa pyöräytti jäänsinisiä silmiään:
”No, saatpa sitten itse selittää Henkäystähdelle miten tämä kaikki pääsi tapahtumaan. Omapa on häpeäsi.”
Pimentovarjo käänsi katseensa minuun ja takanani seisoviin eloklaanilaisiin.
”Minä en tahdo sotaa. Jos te lähdette nyt, olen valmis antamaan Kuolonklaanille kaiken tapahtuneen anteeksi. Jos te annatte meidän elää rauhassa, mekin annamme teidän”, nau’uin Pimentovarjolle tarkoittaen jokaista sanaa. Eloklaani oli menettänyt jo liikaa, tarvitsimme rauhaa, jotta voisimme toipua kaikesta tapahtuneesta.
”Välitän viestisi Henkäystähdelle”, Pimentovarjo sanoi ja minut valtasi helpotus. Naaraskissa nousi seisomaan ja viittoi kuolonklaanilaiset peräänsä.
”Seuratkaa partion hajujälkiä kohti Kuolonklaanin reviiriä, niin löydätte Lampiväreen”, Kortetassu naukui vielä nopeasti Pimentovarjolle, joka katsahti välinpitämättömästi poikaani. Kuolonklaanilaiset eivät näyttäneet tyytyväisiltä, mutta he kuitenkin kävelivät ulos leiristämme. Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltäni. Tämä piina tuntui viimein olevan ohi.
”Päästätkö heidät oikeasti noin helpolla?” kuulin jonkun murahtavan kissajoukosta. Osa eloklaanilaisista ei näyttänyt iloisilta, joten ajattelin klaanikokouksen olevan paikallaan. Lähdin kävelemään kohti leirin keskustassa sijaitsevaa Litteäkiveä. Kissat väistivät minua ja antoivat minun loikata kiven päälle. Väsymys ja nälkä olivat tehneet minusta heikon, mutta hyppy sujui mallikkaasti. Kutsuhuuto oli tarpeeton, sillä eloklaanilaiset olivat jo kerääntyneet pääaukiolle. Kun nostin häntäni pystyyn, puheensorina vaikeni ja kissat keskittyivät kuuntelemaan minua.
”Minä tiedän, että viime vuodenajat ovat olleet raskaita koko Eloklaanille”, naukaisin voimakkaalla äänellä ja annoin katseeni kulkea klaanitoveristani toiseen. Olin niin iloinen siitä, että olin taas kotona, vaikka mieltäni varjosti se, miten paljon kissoja Eloklaani oli menettänyt. Kaikki oli muuttunut, vaikka elämä palaisikin takaisin entisiin uomiinsa. Kuolleita ei saisi enää takaisin.
”Jos me päätämme kostaa Kuolonklaanille ja kantaa heille kaunaa, se ei tee meistä yhtään parempia. Me olemme menettäneet paljon, kaikki on muuttunut. En voi edes kuvitella millaista elämä täällä on ollut minun poissaollessani, mutta olen pahoillani kaikesta mitä olette joutuneet kokemaan. Olen pahoillani, etten ole ollut tukenanne kuten päällikön olisi kuulunut olla. Mutta vihaan vastaaminen vihalla ei saa aikaan mitään hyvää, se saa aikaan vain enemmän pahaa”, pidin pienen tauon, antaen kissoille mahdollisuuden sisäistää sanani. Osa kissoista avasi suunsa ja kertoi ääneen olevansa kanssani samaa mieltä, mutta edelleen eri mieltä oleviakin löytyi.
”Minun kantani on, että meidän on jätettävä menneet taaksemme. Se ei ole helppoa, mutta minä uskon meidän kaikkien kykenevän siihen. Eloklaani ei voi toipua, jos jatkamme sotaa. Mutta jos te olette kanssani eri mieltä, ymmärrän sen ja olen silloin valmis astumaan sivuun päällikön tehtävistä. Eloklaani ansaitsee sellaisen päällikön, jota eloklaanilaiset haluavat seurata”, päätin puheenvuoroni, antaen eloklaanilaisten ilmaista mielipiteensä. Halusin ymmärtää klaanitovereitani ja antaa heille oikeuden valita. En halunnut olla päällikkö, jota klaanin jäsenet seurasivat vain, koska on pakko.
”Me haluamme seurata sinua, Mesitähti. Sinä olet meidän päällikkömme, ei kukaan muu. Jos sinä päätät, että Eloklaani ja Kuolonklaani elävät vastaisuudessa rauhassa, me kunnioitamme päätöstäsi”, Hiilihammas otti askeleen eteenpäin ja kissojen katseet kääntyivät häneen, kun hän puhui. Kokenut soturi oli nostanut katseensa minuun ja näytti tarkoittavan sanojaan. Ei mennyt aikaakaan, kun enemmistö eloklaanilaisista ilmaisi olevansa kollin kanssa samaa mieltä. Sydämeni oli pakahtua. Sanat eivät riittäneet kuvaamaan sitä, miten ylpeä olin klaanitovereistani. He todella olivat aitoja eloklaanilaisia.
”Siinä tapauksessa asia on selvä. Meidän on tavoiteltava rauhaa, vaikka se voikin tuntua vaikealta ja epäreilulta. Olemme menettäneet liikaa, emmekä voi menettää enempää. Eloklaanin on palattava takaisin vanhaan elämäänsä mahdollisimman pian. Minun on kartoitettava klaanin tilannetta tarkemmin, jotta voin huomiseen iltaan mennessä valita Eloklaanille uuden varapäällikön. Tämän loppuyön ja seuraavan päivän me pyhitämme vaikeiden aikojen aikana kuolleiden muistelemiselle ja heidän elämänsä kunnioittamiselle. Meidän on kiitettävä Tähtiklaania ja pelastajiamme siitä, että tämä kaikki on nyt ohi”, ilmoitin klaanille ja päätin kokouksen.
Sen yön aikana puhuin useammalle kissalle mitä olin puhunut koko viime kuiden aikana. Eloklaanilaiset tuntuivat olevan huojentuneita ja kiitollisia siitä, että kuolonklaanilaisten valtakausi oli viimein ohi. He kiittivät ääneen Tähtiklaania, jota kissat eivät olleet saaneet tehdä sitten sodan päättymisen. Kuolonklaanilaiset olivat vieneet heiltä yksityisyyden ja yrittäneet viedä uskon esi-isiin. Nuorimmat klaanin jäsenet eivät tienneet Tähtiklaanista mitään. Eloklaanilaiset olivat alkaneet heti toimeen ja he alkoivat opettaa nuorimmille jäsenille Tähtiklaanista.
Sain kuulla jokaisen kuolleen nimet. Lopputaistelussa henkensä olivat menettäneet Kirpputäplä, Oksakuiske, Omenahuuma, Närhilaulu, Kieroarpi, Pensastassu, Sarastustassu ja Minttuliekki. Kuolonklaanin valtakauden aikana Kuusamakuiske, Vihalehti, Ampiaispisto, Kultasiipi ja Liljatuuli olivat kuolleet. Liikaa kuolemia, eivätkä eloklaanilaiset olleet saaneet toimia edes kuolemien tullessa tapojemme mukaisesti. Kuolleet oli haudattu, eikä valvojaisia oltu pidetty. Siksi olikin mielestäni tärkeää, että läheisensä menettäneet saivat nyt surra heitä ja valvoa.
Vaikka olinkin iloinen paluustani, oloni oli surullinen. Elämä Eloklaanissa ei enää koskaan olisi sama, kun Liljatuuli ja Minttuliekki olivat kuolleet. Vaikka tiesin että se olikin tehtäväni, tuntui vaikealta etsiä Minttuliekille korvaajaa varapäällikön paikalle. Kukaan ei voisi koskaan korvata häntä, hän oli korvaamaton. Minun oli selvitettävä vaihtoehtoni. Eloklaani ansaitsi parhaan mahdollisen varapäällikön, joka tulisi ottamaan paikkani päällikkönä, kun aikani olisi siirtyä Tähtiklaanin riveihin.
KP-boosti käytössä
