Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Katsoin Minttuliekkiä suoraan silmiin. Soturin tummansiniset silmät viestivät naaraan olevan aidosti kiinnostunut siitä, miten minä voin. Se lämmitti mieltäni. Oli hyvä tietää, että varapäällikköäni kiinnosti myös muiden kuin itsensä hyvinvointi. En toki ollut koskaan epäillyt sitä, mutta siitä huolimatta asian huomaaminen sai minut hyvälle tuulelle.
Palautin mieleeni taas Kuolonklaanin leirissä tapahtuneen teloituksen. Punatähti oli näyttänyt itsestään sen puolen, jota en välttämättä olisi halunnut nähdä. Olin pitänyt Punatähteä oikeudenmukaisena ja ymmärtäväisenä kissana, joka arvosti jokaisen kissan henkeä. Ilmeisesti niin ei ollut. Karhumyrsky oli mennyt rajan yli, ja Kuolonklaanin päällikkö oli antanut soturille lopullisen rangaistuksen.
Inho valtasi minut ja saatoin jopa kuulla korvissani kuolonklaanilaisten hurraukset, kun Punatähti oli riistänyt heidän klaanitoverinsa hengen. Miten kukaan saattoi iloita sellaista katsellessaan?
Olin tappanut elämäni aikana tasan yhden kissan, ja sekin oli ollut vahinko. Olin käyttänyt liikaa voimaa. Oli vienyt tovin, että olin päässyt asiasta yli. Punatähti sen sijaan oli tappanut tahallaan, täysin suunnitellusti. Hän ei näyttänyt katuvan tekoaan lainkaan, ja se pelotti minua. Oliko Eloklaani sittenkään turvassa, kun Kuolonklaani oli rajanaapurimme?
Jos Kuolonklaani päättäisi hyökätä Eloklaaniin, he eivät lopettaisi ilman kuolonuhreja. Silloin minun täytyisi päättää, että riskeeraanko omien klaanitovereideni hengen, vai teenkö kaikkeni kukistaakseni kuolonklaanilaiset. Ajatus sai niskavillani nousemaan pystyyn. Huomasin Minttuliekin katselevan minua kysyvä ilme kasvoillaan.
”Anteeksi, ajatukset vain pyörivät päässäni. Kyllä tämä tästä helpottaa”, sanoin tasaisella äänellä lisäten vielä, ”luulisin.”
Minttuliekki katsoi minua hieman haikeasti.
”Kyllä minä tiesin, millaisia kuolonklaanilaiset ovat. En vain kuvitellut, että se olisi ollut sellaista. Helmiloiste vei minut unissani tutustumaan Kuolonklaanin historiaan. Näin ne kaikki kauheudet, mitä Kuolonklaanin muinaiset päälliköt tekivät. Mutta se oli aivan erilaista. Minä luulin, että se oli jo menneisyyttä. Luulin, että kuolonklaanilaiset olisivat jo ymmärtäneet, miten arvokas jokaisen kissan elämä oli”, huokaisin hiljaa ja katsoin jälleen Minttuliekkiä.
Käänsin katseeni kuitenkin pois. Taivas oli muuttunut pilviseksi. Paksu pilvipeite oli aivan yhtäkkiä peittänyt koko taivaan. Kuu ja tähdet olivat kadonneet näkyvistä. Olikohan Tähtiklaani vihainen meille? Olisiko minun pitänyt estää turha kuolema? Oliko väärin vain seisoa tekemättä mitään?
Ylitimme Eloklaanin rajan, ja saatoin rentoutua edes hieman. Olimme turvallisella maaperällä, vaikka en oikeasti ollut enää siitäkään niin varma. Vasta eilenhän kuolonklaanilaiset olivat tällä samalla maalla yrittäneet tappaa Ruskatassun.
”Minun täytyy käydä tapaamassa Tähtiklaania mahdollisimman pian”, rikoin yllemme laskeutuneen hiljaisuuden ja katsahdin jälleen varapäällikkööni. Minttuliekki katsoi minua ymmärtäväisesti silmiini.
”Tahdon kysyä heiltä neuvoa. Voimmekohan me enää luottaa Kuolonklaaniin? Entä jos he eivät tahdokaan elää sovussa kanssamme?” kysyin epätoivoisesti. En halunnut miettiä asioita yksin päässäni. Luotin Minttuliekkiin, jonka vuoksi uskalsin ottaa asian puheeksi hänen kanssaan. Hän oli nähnyt ne kauheudet, mitä Kuolonklaanin leirissä oli tapahtunut. Toivoin, että hän ymmärsi minua ja kysymyksiäni.
//Minttu?
// 421 sanaa
