Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Olin ollut kovin pahoillani, kun Kurre oli epäonnistunut ensimmäisen saaliinsa saalistamisessa. Minun olisi tosiaankin pitänyt kertoa hänelle, että harva onnistuu ensimmäisellä kerralla. Oli sydäntä raastavaa nähdä, miten alakuloiseksi toinen oli siitä tullut. Kurren savuinen katse oli harhaillut jossain kaukaisuudessa, kun tämä oli vältellyt katsettani. Halusin olla tietysti kannustava, koska minä näin Kurressa sen potentiaalin, jota hän ei selvästikään itse nähnyt. Sen tajuaminen sai minut tuntemaan vielä suurempaa myötätuntoa nuorta kollia kohtaan.
Kurre oli lopulta myöntynyt siihen, että jatkaisimme huomenna. Se kuulosti nyt minustakin parhaalta vaihtoehdolta. Kurre oli varmasti väsynyt, ja väsyneenä teki ihan hassuja virheitä. Pelkäsin, että toinen epäonnistuminen vetäisi hänet yhä syvemmälle pahaan oloonsa ja tuntemukseen, ettei hänestä olisi saalistajaksi.
Kun olimme matkalla kohti leiriä, kuulin kuinka Kurren askeleet hiljenivät takaani. Onnekseni en sanonut mitään, vaan käännyin ensin katsomaan, miksi kissa oli pysähtynyt. Kurre oli astunut pois kulkemaltamme polulta ja näytti nyt vaanivan jotakin. En halunnut keskeyttää kollia, joten jäin seuraamaan sivusta, kuinka tämä sai kuin saikin kiinni ihka ensimmäisen saaliinsa! Pusikosta pääsi vinkaisu, kun Kurre puraisi oravaa niin, että se kuoli.
”Mahtavaa!” huudahdin ja kiiruhdin nopeasti saniaisten sekaan lähemmäs Kurrea. Aiempi itseensä pettynyt Kurre oli kadonnut, ja tuntui kuin edessäni olisi seisonut aivan toinen kissa.
”Kiitos. En voi uskoa, että onnistuin! Näitkö sinä sen?” kollin äänikin oli selvästi erilainen kuin aiemmin. Tämä katsahti minuun silmät suurina ja kissan kasvoilla oli pienen pieni, hymyä muistuttava ilme. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun näin Kurren noin innoissaan ja edes pienen hymyn hänen kasvoillaan. Se jos mikä sai myös minut hymyilemään, olin todella iloinen kollin puolesta!
”Näinpä hyvinkin! Se meni todella hyvin, hyvä Kurre!” hihkaisin iloisena ja jatkoin, ”tästä meidän onkin hyvä jatkaa huomenna.” Kurre nyökäytti päätään ja nappasi elottoman oravan hampaisiinsa. Tiesin, miten suuri asia nuorelle kissalle – erityisesti entiselle kotikisulle – oli saada kiinni ensimmäinen saaliinsa. Se riemu sai myös minut muistelemaan niitä aikoja, kun emo oli opettanut minulle ja Liljatuulelle saalistusta. Muistin itsekin, miltä oli tuntunut saada kiinni ensimmäinen itse saalistama saalis. Se oli ollut mahtavaa.
”Sinä saatkin nukkua huomenna pitkään, sillä minun on osallistuttava auringonnousun rajapartioon. Mutta sen jälkeen olen vapaa, ja voin opettaa sinua taas”, lupasin, kun lähdimme talsimaan märässä metsässä kohti leiriä, ”kai sinä vielä tahdot harjoitella kanssani?” Vilkaisin takanani kävelevää Kurrea, joka nyökytteli päätään.
”Tahdon minä”, hän vastasi orava suussaan, jolloin puhe oli hieman epäselvää, mutta kuitenkin ihan ymmärrettävää.
Tihkusade alkoi sopivasti juuri silloin, kun astuimme ulos piikkihernetunnelista. Käännyin Kurren puoleen ystävällisesti hymyillen. Tämä piti yhä oravaansa suussaan silmäillessään leirin pääaukiota. Kissat pakenivat sadetta omiin pesiinsä.
”Saat syödä oravasi, mutta jos sinulla ei ole nälkä, voit viedä sen tuoresaaliskasaan. Koska käpäläsi on toipunut, pääset pois parantajan pesältä. Ajattelin, että voisit ainakin aluksi nukkua klaaninvanhimpien kanssa. He ovat kaikki oikein mukavia”, selitin rauhallisesti, kun katseeni kääntyi klaaninvanhimpien pesänä toimivan karhunvatukkapensaan suuntaan. Kurre nyökäytti pienesti päätään, muttei vaikuttanut järin innostuneelta uudesta muutoksesta. Olin huomannut, ettei kissa ollut mikään sosiaalisin tapaus, joten kenties uudet kissat ja uusi pesä jännittivät häntä.
”Jos tahdot, minä voin saatella sinut klaaninvanhimpien pesälle ja esitellä sinut klaaninvanhimmille”, ehdotin lämpimällä äänellä ja asetuin kannustavasti aivan Kurren vierelle niin, että turkkimme lähes hipoivat toisiaan. Kolli nyökäytti päätään, puhuessaan tämän ilme pysyi vakavana. Sanat ja kissan ilme olivat pienessä ristiriidassa keskenään:
”Se olisi mukavaa.”
Kermanvärinen kolli käveli orava suussaan perässäni kohti klaaninvanhimpien pesää. Jouduin välillä vilkaista, että hän varmasti oli perässäni, koska Kurre liikkui niin hiljaa. Kollin kasvoilla oli jo minulle tutuksi tullut vakava ilme. Astuin Kurren edellä sisään hämärään pesään. Silmilläni meni hetki totutella hämäryyteen. Kurre istahti vierelleni lähelle pesän sisäänkäyntiä, ja klaaninvanhimmat tapittivat meitä uteliaina kuin pienet pennut. Ainoastaan Hiilloskatse nukkui.
”Voi herttinen, toitko sinä meille saalista? Me kyllä söimme juuri, minä en ainakaan jaksa yhtään enempää!” Nokilintu avasi suunsa ennen kuin ehdin sanoa mitään. Ajattelin, että vanha naaras voisi olla ihan hyvää seuraa Kurrelle, sillä Nokilintu oli hyvin ystävällinen ja puhelias. Hän otti aina kaikki huomioon ja rakasti jokaista kissaa tasavertaisesti.
”Se on itse asiassa Kurren ihka ensimmäinen itse saalistama tuoresaalis. Lupasin, että hän saa syödä sen täällä. Kurre on päässyt pois parantajan pesältä, joten hän muuttaa ainakin väliaikaisesti tänne teidän kanssanne”, kerroin lämpimällä äänellä ja vilkaisin vierelläni istuvaa Kurrea. Sitten katseeni kääntyi klaaninvanhimpiin ja aloin esitellä heitä nuorelle kissalle.
”Tässä ovat Nokilintu ja hänen kumppaninsa Hiilloskatse. Heidän oikealla puolellaan on Kirsikkakuono, ja vasemmalla puolella on Hopeaputous. Sinä voit asettua tuolle tyhjälle pedille”, lupasin ja sipaisin hännänpäälläni Kurren turkkia. Halusin välittää hänelle, että kaikki oli hyvin ja minä olin hänen tukenaan. En ollut ihan varma, miten nuori kissa suhtautui tällaisiin muutoksiin, mutta ajattelin, että parempi pelata varman päälle. Hänen ilmettään oli vaikea tulkita ja pelkäsin hänen ahdistuvan näistä kaikista muutoksista.
//Kurkur?
