Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Harmaanruskea, Dakotaksi esittäytynyt erakkonaaras johdatti meidät yhteen kivikasan pesistä. Pesä sijaitsi kahden kiven välissä, ja astuessamme sisään pesään, näin loivan alamäen. Pesä oli melko pieni, mutta juuri sopiva kahdelle kissalle.
”Voitte majailla tämän yön täällä. Minun täytyy vielä sanoa, että olen otettu kutsustanne, mutta minä ja isäni Kaarlo jäämme tänne”, tämä suurehko naaraskissa sanoi kohteliaasti. Nyökkäsin.
”Minä ymmärrän ja kunnioitan päätöstäsi”, vastasin rauhallisella äänellä, kun naaraskissa kääntyi lähteäkseen.
Annoin katseeni siirtyä pesän uloskäynnistä Lauhalaukkaan. Kolli vaikutti jännittyneeltä. Hän kääntyi myös minun puoleeni.
”Kiitos, että lähdit mukaan”, kolli vastasi hymyillen. Kasvoilleni levisi lämmin hymy.
”Tietenkin minä lähdin. Tämä on sekä sinulle, että koko Eloklaanille tärkeää. Lisäksi eloklaanilaisena sinä olet minun perhettäni, ja perheenjäsenet ovat aina toistensa tukena”, vastasin kollille ja katsoin häntä edelleen hymyillen.
”Tästä alkaa kokonaan uusi elämä. Ruskasta tulee takuulla erinomainen soturi Eloklaanille”, Lauhalaukan ääni oli täynnä ylpeyttä. Minä en epäillyt hänen sanojaan. Ruska oli ollut heti valmiina lähtemään meidän mukaamme. Hän vaikutti olevan valmis jättämään uudet vanhemmatkin taakseen. Olin kuitenkin antanut kaksikolle mahdollisuuden lähteä myös Eloklaaniin. Taivaslaulu oli entinen kuolonklaanilainen, joten häntä ei edes tarvitsisi sen koommin opettaa klaanielämään. Olimme lähteneet etsimään uusia jäseniä klaaniimme, ja olisi hyvä saada Ruskan lisäksi myös Taivaslaulu ja tämä Merkurius mukaamme.
”Pitäisiköhän meidän käydä saalistamassa ennen kuin alamme nukkumaan?” Lauhalaukka kysyi. Aivan. Vatsani oli edelleen typötyhjä. Kaiken tämän keskellä nälkä oli unohtunut.
”Hyvä idea. Näytä toki tietä”, hymähdin ja annoin oranssivalkean soturin kulkea edelläni ulos pesästä. Kiersimme kivikasan toiselle puolen. Taivaslaulu, Merkurius, Ruska ja toistaiseksi minulle tuntematon kollikissa istuivat aukiolla. He kääntyivät meidän suuntaamme kuullessaan askeleemme.
”Anteeksi jos keskeytimme. Olemme menossa saalistamaan”, Lauhalaukka sanoi rauhallisella äänellä. Olimme jo lähdössä, mutta harmaalaikukas kolli keskeytti meidät:
”Me olemme tehneet valintamme.” Kohotin kulmiani hieman yllättyneenä ja katsoin kysyvästi soturi-ikäistä kollia. Olin odottanut, että päätös syntyisi aikaisintaan huomisaamuna.
”Minä ja Taivaslaulu lähdemme Eloklaaniin teidän mukananne”, kolli sanoi vakavalla äänellä. Kasvoillani kävi nopeasti hymy, ja nyökkäsin hyväksyen asian.
”Se on hyvä uutinen. Olette tervetulleita Eloklaaniin”, vastasin rauhallisesti.
”Milloin olette suunnitelleet lähtevänne?” Taivaslaulu kysyi ennen kuin ehdimme jatkaa matkaamme Lauhalaukan kanssa. Vilkaisin kysyvästi ystävääni, joka kohautti lapojaan.
”Sopiiko teille, jos lähdemme heti auringon noustua? Meidän pitäisi olla takaisin leirissämme viimeistään auringonlaskun aikaan, ja matkassa menee tovi”, sanoin ja katsoin kysyvästi muita.
”Kyllä se sopii, ainakin minulle”, Taivaslaulu sanoi ja vilkaisi kumppaniaan, joka nyökkäsi myös. Lauhalaukallakaan ei ollut mitään sitä vastaan. Niinpä lähdimme kollin kanssa vähin äänin saalistamaan öiseen metsään.
Aamu valkeni, ja olin edelleen hurjan väsynyt. Saalistusreissu oli venähtänyt, kun reviiriltä ei ollut löytynyt juuri ollenkaan saalista. Olimme kuitenkin saaneet syötyä edes jonkin verran. Makoilin hetken heräämisen jälkeen vuoteellani ja katselin pesän kivistä kattoa. Olin ollut kotoa poissa vasta hetken, mutta ikävä oli jo kova. Toisaalta se tuntui ihan mukavalta, kun tiesin, että minulla oli koti jota kaivata. Sitä olin aina halunnut ja nyt viimein minulla se oli. Lisäksi ikävöin myös Aurinkokajoa ja meidän vastasyntyneitä pentujamme. En ollut ehtinyt miettiä heitä juurikaan, mutta nyt minulla oli aikaa sille. Mitäköhän he tekivät? Miten he voivat?
”Oletko sinä hereillä?” Lauhalaukan ääni keskeytti ajatukseni. Vilkaisin soturia, joka oli noussut istumaan vuoteelleen. Käännyin toiselle kyljelleni ja nousin istumaan. Nuolaisin muutaman kerran turkkiani ja hymähdin.
”Aika palata kotiin”, totesin venytellen. Lauhalaukka nyökkäsi hymyillen. Lähdin soturin edellä takaisin aukiolle, josta olimme pesään tulleet. Merkurius, Taivaslaulu, Ruska, Dakota ja edelleen nimetön kissa istuivat aukiolla. He näyttivät jättävän hyvästejä. Varovaisin askelin kuljimme kuuloetäisyydelle.
”Jos hän tulee, käskekää hänen lähteä pohjoiseen. Kertokaa hänelle, että minä odotan häntä, ja kuinka paljon minä häntä rakastankaan”, laikukas kollikissa sanoi ja katsoi surullisen oloisena harmaanruskeaa Dakotaa.
”Minä lupaan kertoa hänelle sen, jos hän saapuu”, Dakota sanoi ja kosketti kuonollaan Merkuriuksen kuonoa. En tiennyt kenestä kissat puhuivat, joten katsoin parhaaksi pysytellä etäämmällä. Ilmeisesti jostakin kadonneesta kissasta. Sitten kissat huomasivat meidät, ja he käänsivät katseensa suuntaamme.
”Oletteko te valmiita?” kysyin ja kohtasin vuorollani jokaisen kissan katseen. Taivaslaulu ja Merkurius nyökkäsivät.
”Minä, Taivaslaulu ja Ruska lähdemme teidän mukaanne. Muut jäävät tänne”, Merkurius selitti. En vastannut mitään. Annoimme kissoille vielä hetken aikaa hyvästellä toisensa. He vaihtoivat vielä viimeiset sanat, jonka jälkeen olimme kaikki valmiita lähtöön.
Matka taittui eilistä nopeammin. Tällä kertaa pystyimme kulkea suoraan eteenpäin, eikä pitänyt mutkitella hajujen perässä siellä sun täällä. Ylitimme joen aiemmin kuin eilen. Kukaan ei puhunut alkumatkasta oikeastaan mitään. Lauhalaukka vilkuili vähän väliä Ruskan suuntaan, mutta ei aloittanut keskustelua.
Vasta puolimatkassa Merkurius kiri vierelleni ja sanoi:
”Onko jokaisella klaanikissalla klaaninimi?” Vilkaisin yllättyneenä kollia.
”On, se kuuluu klaanin tapoihin”, vastasin nopeasti. Oliko Merkuriuksella jotakin soturinimeä vastaan? En ollut aiemmin ajatellut, että nimi voisi olla niin tärkeä, ettei sitä tahdo vaihtaa. Klaanissa oli ihan yleistä, että nimen loppuosa vaihtui ikääntymisen ja kehittymisen myötä, ja jos nimi ei olisi kissalle enää sopiva, se vaihdettaisiin toiseen.
”Ai. Minkä nimen sinä aiot antaa minulle?” kolli kysyi hieman epäröiden. Kysymys hämmensi minua, sillä kukaan ei ollut aiemmin kysynyt minulta vastaavaa. Yleensä nimet vain tulivat mieleeni, koska Tähtiklaani päätti niin. Nyt mielessäni ei ollut tuolle tulevalle soturille mitään tiettyä nimeä.
”Noh.. Onko sinulla jotakin toiveita nimeksesi?” päätin kysyä. Kolli mietti hetken. Hänen katseensa kääntyi maata kohti, jonka jälkeen hän nosti katseensa minuun.
”Iltakaiku? Voiko se olla minun nimeni?” kolli kysyi.
”Hmm.. Iltakaiku”, toistin nimen mietteliäästi. Katsoin sitten soturia, ja jotenkin vain tiesin sen. Se tulisi olemaan Merkuriuksen soturinimi. Oli aina yhtä outoa todeta, että tämänkin päätöksen tein vain tunteen vuoksi. Olin kuitenkin tottunut siihen jo. Tähtiklaani auttoi minua selviämään monista asioista myös huomaamattami. Tämäkin ongelma ratkesi helposti.
”Suoritetaan nimityksesi sitten, kun pääsemme leiriin. Taivaslaulu voi pitää oman nimensä, sillä sitä ei ole tarvetta muuttaa. Ruskan täytyy vain saada oppilasnimi, joka tulee olemaan Ruskatassu”, jatkoin rauhallisesti. Merkuriuksella ei ollut mitään sitä vastaan. Kolli nyökkäsi.
”Kiitos”, hän sanoi ja jättäytyi taaksepäin kumppaninsa vierelle.
//taivas tai Ruska xd
// 924 sanaa
