Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
”Mesitähti!” terävä kuiskaus repi minut pois unesta ja säpsähdin hereille. Katsahdin uneliaana hämärää leiriä ja edessäni seisovaa mustavalkoista kollia. Ympäriltäni kuului sotureiden tasaiset hengitykset, suurin osa eloklaanilaisista näytti vielä nukkuvan. Kissat nukkuivat kanssani taivasalla aivan kiinni toisissaan. Minä olin ottanut oman paikkani kissojen laidalta, antaen lämpimimmät paikat muille sotureille.
”Mitä nyt?” kysyin väsyneenä ja ravistelin päätäni saadakseni väsymyksen haihtumaan. Parantajaoppilaan katse oli vakava.
”Minttuliekki synnyttää.”
Ne sanat saivat väsymyksen hetkessä tiehensä. Valpastuin heti ja nousin jaloilleni. Tavallisesti kehoni olisi vaatinut makoisat venyttelyt tähän väliin, mutta nyt sellaiselle ei ollut aikaa. Leimusilmä käännähti ympäri ja suuntasi edelläni ripein askelin kohti vanhaa ketunkoloa, joka sijaitsi kukkulan laen keskiosassa. Työnnyin nopeasti Leimusilmän perässä pentutarhalle. Kaikki pesässä majailevat kissat – niin klaaninvanhimmat, pennut kuin kuningattaretkin – olivat hereillä. Minttuliekki makasi vuoteillaan Liljatuuli vierellään. Punaturkkinen naaras näytti olevan kivuissaan, ja sisareni pyrki rauhoittelemaan häntä parhaansa mukaan.
”Onko kaikki hyvin?” kysyin huolestuneena parantajakissoilta. Liljatuulen terävä katse käännähti minuun ja hän nyökäytti päätään.
”Ainakin tähän asti kaikki on edennyt ihan tavallisesti”, parantaja kertoi rauhallisella äänellään ja kääntyi sitten kivuissaan olevan kumppanini puoleen. Kimalaistoive oli vetänyt Kuupennun ja Käärmepennun lähelle itseään, jotteivat pennut ryntäisi synnyttävän varapäällikön luokse. Kiiruhdin Nokilinnun ohitse Minttuliekin luo ja kosketin hellästi kuonollani kumppanini otsaa.
”Minä olen tässä”, kuiskasin hiljaa, päästäen kurkustani matalaa kehräystä. Minttuliekki näytti rentoutuvan hieman. Hänen kasvoilleen piirtyi hento, kiitollinen hymy kun hän kohtasi vihreät silmäni. Hymy vaihtui nopeasti luonnottomaan irvistykseen, kun kipuaalto alkoi jälleen kerran ravistella kumppanini kehoa. Hänen suustaan pääsi onneton parahdus. Kului hetki, kunnes kipu hellitti taas.
”Minusta tuntuu, että ne syntyvät nyt”, Minttuliekki huohotti ja käänsi tumman katseensa Liljatuuleen. Parantaja pysyi rauhallisena ja nyökytteli ymmärtäväisesti päätään.
”Minä luotan sinuun. Kun olet valmis, anna tulla vain”, parantaja naukui. Minttuliekki veti syvään henkeä, kunnes hän alkoi taas kipuilla. Naaraan koko keho jännittyi ja hän painoi kyntensä tiukasti sammalia vasten. Kuningattaren suusta pääsi matalaa murinaa, kun tämä teki koko kehollaan työtä saadakseen pienokaisemme tähän maailmaan.
”Hyvä, juuri noin”, Leimusilmä kehui siihen väliin. Minttuliekki ärähti, kun kipuaalto näytti taas hellittävän. Kuningattar vaikutti epätoivoiselta. Hän haki parempaa asentoa ja jäi aloilleen odottamaan hetkeksi uutta kipua, joka auttaisi häntä puskemaan pienokaiset ulos. Minttuliekistä huomasi selvästi, kuinka häntä alkoi taas sattua. Naaras väläytteli valkeita hampaitaan, mutta piti siniset silmänsä auki puskiessaan pentuja ulos. Voimakkaan parahduksen saattelemana Minttuliekki sai puskettua ensimmäisen pennun maailmaan. Kun pentu oli ulkona, naaraan keho rentoutui hetkeksi ja hän alkoi haukkoa happea. En voinut edes kuvitella, miltä kuningattaresta tuntui. Synnyttäminen näytti sellaiselta työltä, jota en voisi koskaan ymmärtää.
Painoin hellästi kuononi Minttuliekin otsaa vasten.
”Hyvä, se menee todella hyvin”, kehuin naarasta hiljaa kehräten. Odotin hänen alkavan ponnistamaan uudelleen, mutta Minttuliekki näytti melko rauhalliselta – vaikkakin hyvin väsyneeltä. Hän kääntyi katsomaan pientä pentua, joka oli juuri putkahtanut maailmaan. Liljatuuli oli pessyt valkoturkkista pienokaista ja laski hänet nyt emonsa vatsan vierelle. Silloin Leimusilmä siirtyi myös Minttuliekin luokse ja alkoi tarkastella tämän vatsaa, jota kohti vastasyntynyt pentu yritti päästä.
”Vain yksikö?” parantajaoppilas kallisti päätään yllättyneenä ja katsoi kysyvästi Minttuliekkiä.
”Niin minusta tuntuu”, kuningatar naukui yhä raskaasti hengittäen. Leimusilmä paineli vielä Minttuliekin vatsaa, kunnes tuntui tyytyvän ajatukseen, että pentuja oli vain yksi. Mutta yksi pentu riitti minulle. Minä olin onnellinen saadessani silmäillä upouutta eloklaanilaista, joka oli juuri päässyt taivaltamaan emonsa vatsan luokse ja päässyt tämän nisille. Väsynyt Minttuliekki nosti tumman katseensa minuun.
”Hän on aivan täydellinen.”
