Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Olin ollut juuri poistumassa parantajan pesästä, kun Kurre oli pysäyttänyt minut. Samassa Leimusilmä oli palannut pesään ja olimme vähällä törmätä toisiimme. Parantajaoppilas kiinnitti heti huomionsa Kurreen, jonka Liljatuuli oli sijoittanut yhdelle pesän sammalpedeistä.
Se, mitä kermanvärinen kolli sanoi, sai minut erittäin iloiseksi ja otetuksi saamastani kunniasta:
”Olin vain sanomassa, että kiitokseni eivät voi mitenkään hyvittää apuasi. Joten kerro vain, jos on mitään, mitä voisin tehdä vastapalveukseksi.”
”On eräs asia”, lausahdin mietteliäänä ja otin askeleen lähemmäs Kurrea. Kolli kallisti päätään kysyvästi irrottamatta hopeista katsettaan minusta.
”Kun olet toipunut, elä vain itseäsi varten. Voit halutessasi jatkaa matkaasi tai jäädä asumaan luoksemme Eloklaaniin, mutta tee asioita jotka tekevät sinut iloiseksi. Ja mikäli päätät jatkaa matkaa, olet aina tervetullut vierailulle Eloklaaniin”, hymyilin ystävällisesti virnistäen. En osannut arvioida, mitä Kurren mielessä pyöri, sillä kissan katse näytti varsin mitäänsanomattomalta. Siitä huolimatta jatkoin hymyilemistä, koska halusin välittää Kurrelle, että pidin hänestä oikeasti.
”Mesitähti?” ääni pesän uloskäynniltä sai korvani värähtämään. Käänsin katseeni pois Kurresta Minttuliekkiin, jonka pää oli juuri ilmestynyt sisään karhunvatukkapensaan alla sijaitsevaan pesään.
”Ai, anteeksi. Onko teillä jokin kesken? Voin tulla myöhemmin uudelleen”, kumppanini naukaisi pahoitellen. Katseeni käväisi taas Kurressa, jonka käpälän Leimusilmä oli hetki sitten jättänyt rauhaan. Parantajaoppilas livahti sanaakaan sanomatta takaisin kahden kiven välissä sijaitsevaan pesään ja jätti meidät keskenään aukiolle.
”Minä menen nyt, mutta tulen taas katsomaan sinua huomenna. Yritä levätä nyt”, naukaisin lämpimällä äänellä ja käänsin selkäni nuorelle kissalle. Hän päästi minut tällä kertaa lähdemään, joten pujahdin Minttuliekin perässä ulos pesästä. Punaruskea naaras katsahti minuun hymyillen.
”Kotikisuko?” kuningatar kysyi, kaiketi hän oli haistanut myös Kurren ominaishajun seassa olevan kaksijalkalan tuoksun. Pudistin päätäni rauhallisesti:
”Entinen kotikisu. Löysimme hänet reviiriltä loukkaantuneena ja nälissään, joten toin hänet leiriin”, selitin koko tarinan lyhykäisyydessään, ”mitä asiaa sinulla oli?”
Minttuliekki nyökytteli mietteliäänä päätään ja kysymykseni kuullessaan tämän ilme taas kirkastui.
”Kuten tiedät, Malvapentu ja Tähtimöpentu ovat jo kuusikuisia. Oletko jo päättänyt, ketkä annat heille mestareiksi?” naaras kysyi rauhallisella äänellä samalla, kun kuljimme rinnatusten kohti Litteäkiven alla sijaitsevaa pesääni. Työnnyin kumppanini edellä hämärään pesään ja asetuin istumaan sammalvuoteelleni. Kun Minttuliekki oli päässyt luokseni, tämä jäi katsomaan minua vastaustani odottaen. Tosi asiassa en juurikaan ollut ehtinyt miettiä pentujeni tulevia oppilaita. Konnatassun koulutus sekä päällikön ja varapäällikön tehtävien hoitaminen oli vienyt suurimman osan ajastani.
”Äh, en ole ehtinyt miettiä asiaa ollenkaan”, nau’uin hieman turhautuen ja pudistelin päätäni. Minttuliekki katsoi minua ystävällisesti ja syyttelemättä.
”Karjuvirne kävi tänään luonani”, naaras aloitti mietteliäänä, ”hän ehdotti, että Tähtimöpennusta tulisi hänen oppilaansa. He ovat kieltämättä viettäneet jonkin verran aikaa yhdessä, ja minun mielestäni se voisi olla Tähtimöpennulle ihan hyväksi, jos hän saisi tutun mestarin.” Minttuliekin sanoissa oli järkeä, ja ne saivat minut nyökyttelemään päätäni mietteliäänä.
”Ei hullumpi idea. Luulen, että Malvapennun mestariksi voisi sopia Väärävarjo. Hän ei ole kouluttanut Eloklaanissa ollessaan vielä yhtäkään oppilasta soturiksi”, naukaisin. Malvapentu oli luonteeltaan hyvinkin itsetietoinen ja itsevarma, joten Väärävarjon kaltainen soturi voisi varmasti toppuutella nuorta kissaa edes vähän. Jo nyt Malvapennulla oli tapana olla usein äänessä ja puhua inhottavasti muista. Se sai minut huolestumaan, ja siksi halusin Malvapennulle mestarin, joka osaisi reagoida oikein hänen tempauksiinsa. Väärävarjo oli mielestäni juuri sopiva siihen tehtävään; isäni oli kohtelias ja reilu, mutta ei liiallisuuksiin saakka. Hän osasi komentaa tarvittaessa ja sanoa takaisin, Väärävarjo ei jäisi hiljaiseksi Malvapennun inhottavien sanojen kanssa.
”Väärävarjo on oikein hyvä valinta”, Minttuliekki tokaisi. Sitten kumppanini katse vakavoitui, ja tämän tummansinisista silmistä paistoi huoli.
”Sinä näytät kovin väsyneeltä. Ovatko varapäällikön tehtävät väsyttäneet sinua liikaa?” punaturkkinen kissa kysyi ja painoi hellästi kuononsa vasten rintaani. Pudistelin päätäni. Todellisuudessa viimeiset kuusi kuuta olivat olleet hurjan raskaita, mutta en halunnut vierittää syytä rakkaani harteille.
”Tämä oli vain pitkä päivä. Olisi varmaan parasta käydä nukkumaan”, selittäessäni kurkustani kumpusi kovaäänistä kehräystä. Minttuliekin läheisyys tuntui hyvältä. Sipaisin kielelläni muutaman kerran kumppanini päälakea, ennen kuin tämä irtaantui minusta kehräyksen saattelemana ja lähti kävelemään kohti pesän uloskäyntiä.
”Nuku hyvin, nähdään huomenna”, kuningatar lausahti ja poistui pesästä. Istuin hetken ajan yksin hämärässä kolossa ja katselin pesän uloskäyntiä, jonne Minttuliekki oli hetki sitten kadonnut. Nyt vasta tajusin, miten väsynyt minä todellisuudessa olin tämän päivän jäljiltä. Suuni avautui haukotukseen ja tuntui, että olisin voinut nukahtaa istualleni. Ennen nukahtamista, siistin hieman likaantunutta turkkiani ja asetuin makaamaan pehmeiden sammalten päälle.
Kun viimein suljin silmäni nukahtaakseni, olin unessa nopeammin kuin osasin kuvitellakaan.
Seuraavana aamuna heräsin pesän ulkopuolelta tulevaan älämölöön.
”Hän nimittää minut ensin! Tähtimöpentu voisi ihan hyvin jäädä vielä pennuksi, koska hän on niin pieni ja typerä.” Puhujasta ei voinut erehtyä: kova ääni kuului Malvapennulle. Nousin ylös vuoteeltani ja yritin kuulostella, mitä hänelle vastattiin, mutta kuulin vain hiljaista puheensorinaa saamatta selvää siitä, kuka tai ketkä Malvapennun seurassa olivat.
”Voitko kuvitella, että aivan pian minä olen Malvatassu ja saan tehdä mitä tahdon!” pentu hihkaisi riemuissaan.
Suin hetken ajan turkkiani, ennen kuin suuntasin ulos pesästä. Heti pääaukiolle päästyäni kohtasin Malvapennun terävän katseen ja tämän vierellä nököttävän Lampipennun.
”Joko sinä nimität minut oppilaaksi?” kilpikonnalaikukas pentu uteli silmiään siristellen. Naurahdin pienesti ja yritin koskettaa kuonollani pennun kuonoa, mutta tämä kavahti taaksepäin ja katsoi minua tuimasti.
”Kaikki tapahtuu kyllä ajan kanssa, kunhan vain maltat odottaa”, totesin rauhallisella äänellä, mutta vastaus ei näyttänyt tyydyttävän Malvapentua. Naaras pudisteli turhautuneena päätään ja huokaisi kovaäänisesti.
”Niinpä niin. Tule Lampipentu, lähdetään pois”, naaras tuhahti ja käänsi minulle laikukkaan selkänsä. Seurasin katseellani, kuinka Malvapentu johdatti itseään nuoremman Lampipennun pentutarhan edustalle.
Koko aamu hurahti silmänräpäyksessä, kun järjestin päivän partioita, söin ja vaihdoin kuulumisia Hallavarjon kanssa. Valkea soturi oli oikein miellyttävää seuraa. Vaikka hän aluksi olikin ollut varautunut ja hiljainen, tunsin löytäneeni jonkinlaisen yhteyden hänen kanssaan. Soturi oli aina ystävällinen ja hän oli erinomainen kuuntelija. Olin puhunut hänelle paljon omista murheistani, erityisesti Talvikkitakun lähdöstä ja Murattipennun kuolemasta. Kolli oli ymmärtäväinen ja oli myös kertonut surustaan Halavaviiksen kuoleman johdosta.
Aurinkohuipun hetki oli käsillä, ja leirin pääaukio oli pullollaan kissoja. Puhetta kuului joka suunnalta ja kissojen sanat sekoittuivat toisiinsa saaden aikaiseksi vain epämääräistä puheensorinaa. Aurinkohuipun partiot eivät olleet vielä lähteneet, joten katsoin nyt olevan hyvä hetki klaanikokoukselle. Loikkasin Litteäkiven päälle ja kutsuin eloklaanilaiset koolle pääaukiolle.
Seurasin, kuinka viimeisetkin kissat poistuivat pesistään ja saapuivat kuulemaan kokousta pääaukiolle. Ilokseni näin myös Kurren astelevan hitain askelin Leimusilmän ja Liljatuulen perässä ulos parantajan pesältä. Hetken ajan katsoin kermanväristä kollia hymyillen, ennen kuin katseeni jatkoi taas matkaa.
Kun näytti siltä, että suurin osa eloklaanilaisista olivat päässeet pääaukiolle, aloitin kokouksen kertomalla siitä, että Kurre oli saapunut vieraaksemme. Kissojen katseet kääntyivät nopeasti Liljatuulen vierellä nököttävään Kurreen, mutta taas takaisin minuun jatkaessani kokousta:
”Malvapentu ja Tähtimöpentu ovat kuusikuisia ja tänään he ansaitsevat oppilasnimensä. Malvapentu, tulisitko luokseni.” Kilpikonnalaikukkaan pennun kasvoille levisi hymynkaltainen virne, kun tämä katsoi solvaten sisartaan Tähtimöpentua. Sitten naaras lähti kävelemään kissajoukon ohitse kohti Litteäkiveä. Pienokaisen häntä osoitti kohti taivasta ja hänen leukansa oli pystyssä. Epäilemättä Malvapentu oli hyvin ylpeä itsesään. Kun pentu oli kavunnut Litteäkiven päälle, pääsin aloittamaan virallisen seremonian:
”Malvapentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Malvatassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Väärävarjo. Toivon, että hän siirtää kaiken tiedon sinulle”, nau’uin ja käänsin katseeni Väärävarjoon. Soturin meripihkaisissa silmissä oli melko mitäänsanomaton katse, kun tämä asteli luoksemme Litteäkivelle.
”Väärävarjo, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta ja olet osoittanut olevasi reilu ja kunniallinen soturi. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle”, lausuin tutut sanat katsoessani isääni suoraan silmiin. Malvapentu katsoi inhoten vierellään seisovaa valkeaa soturia, kun Väärävarjo kumartui koskettamaan tämän nenää. Hetken jo pelkäsin, että kilpikonnalaikukas pentu kieltäytyisi, mutta sitten hän tyytyi kohtaloonsa ja antoi Väärävarjon kumartua koskettamaan hänen kuonoaan.
Kaksikko loikkasi tismalleen yhtä aikaa alas kiven päältä ja otti paikkansa kissajoukon edestä. Sitten kutsuin Tähtimöpennun paikalle. Tämä sipsutti luokseni vähintäänkin yhtä ylpeänä kuin sisarensa.
”Tähtimöpentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Tähtimötassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Karjuvirne. Toivon, että hän siirtää kaiken tiedon sinulle”, sanoin Tähtimöpennun loikattua Litteäkiven päälle. Karjuvirne asteli pyynnöstäni luoksemme ja loikkasi Tähtimöpennun vierelle. Tämä katsahti hymyillen pentua, joka oli hänen tuleva ja ensimmäinen oppilaansa.
”Karjuvirne, let valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta ja olet osoittanut olevasi taitava taistelija ja luotettava soturi. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle”, sanoin. Karjuvirne kosketti kuonollaan Tähtimötassun kuonoa, aivan kuten Väärävarjo ja Malvatassu olivat hetki sitten tehneet. Sitten kaksikko loikkasi alas Malvatassun ja Väärävarjon vierelle. Leirin pääaukiolla alkoi raikumaan kahden tuoreen oppilaan uudet nimet:
”Malvatassu! Tähtimötassu!”
Klaanikokous päättyi siihen, ja kissat jatkoivat taas omia touhujaan. Kun käänsin katseeni taas parantajan pesän edustalle, oli Kurre ikäväkseni kadonnut jo sisälle pesään. Kävin vielä onnittelemassa tyttäriäni uusista nimistään. Tunsin rinnassani piston. Jos kaikki olisi mennyt hyvin, olisimme viettäneet nyt kolmen oppilaan nimityksiä. Katseeni kääntyi pilvettömälle taivaalle. Halusin uskoa, että Murattipentu seurasi nimityksiä Tähtiklaanista käsin, vaikka tähdet eivät olleetkaan näkyvissä. Mieleni täytti haikeus, kun ajatukseni pyörivät Murattipennun, Karpalonenän, Kaurisunen ja Talvikkitakun ympärillä. Pennuistani kolme ensimmäistä olivat kuolleet ja Talvikkitakku oli hylännyt synnyinklaaninsa sanaakaan sanomatta. Ajatukseni käväisi myös Loistotassussa ja tämän emossa Aurinkokajossa, jotka olivat jättäneet klaanielämän taakseen ja ryhtyneet kotikisuiksi. En ollut kuullut kaksikosta mitään sitten heidän lähtönsä, mutta toivoin heidän olevan kunnossa.
”Koska minusta tulee soturi?” Konnatassu kysyi, kun kävelimme myöhemmin samana päivänä rinnatusten kohti koivumetsää. Katsahdin naurahtaen kollikissaan:
”Äläpäs hoppuile, sinulla on vielä paljon opittavaa, eikä mitään kiirettä.” Tabbykuvioinen kolli pyöräytti silmiään selvästi pettyneenä vastaukseeni.
”Mitä minä en muka osaa vielä?” kolli kysyi asiallisesti.
”Osaat jo pääpiirteittäin suurimman osan soturin taidoista, mutta esimerkiksi taistelutaidoissasi on jonkin verran hiottavaa. Voisimme seuraavien harjoitusten aikana keskittyäkin niihin. Tänään me kuitenkin harjoittelemme koivuissa kiipeilemistä”, kerroin hymyillen. Konnatassu huokaisi hiljaa ja laski katseensa maahan.
”Minä en pidä taistelemisesta, Mesitähti. Miksi minun täytyy tehdä asioita, joista en pidä?” kolli kysyi vaimealla äänellä.
”Minä tiedän, ettei taistelu ole vahvuutesi ja ettet pidä siitä. Siitä huolimatta soturin on osattava taistella, jotta voit puolustaa klaaniasi ja itseäsi”, selitin. Konnatassu päästi taas ilmoille huokauksen.
”Mutta eivätkö muut soturit voisi puolustaa myös minua?” punaruskea kolli kysyi mietteliäänä. Nyökyttelin päätäni.
”Niin he tekevätkin, mutta jos kohtaat yksin vihaisen ketun, sinun on osattava taistella tai pahimmassa tapauksessa menetät henkesi”, kerroin rauhallisella äänellä ja yritin saada katsekontaksin kollin kanssa, mutta tämä piti katseensa visusti maassa.
”No ihan sama, ehkä minä sitten voin opetella lisää taistelemista. Kunhan minun ei tarvitse olla oppilaana koko loppuikääni”, Konnatassu myöntyi ja nosti viimein keltaiset silmäsnä minuun.
”Minä lupaan, että pääset vielä soturiksi”, lupasin hymyillen. Nyt myös oppilaani kasvoille piirtyi hento hymy.
Olimme ylittäneet joen ja saavuimme koivumetsään. Konnatassu silmäili arvioiden korkeita valkomustia puita, jotka kasvoivat useassa rivissä vieretysten.
”Koivun runko on usein liukkaampi ja tasaisempi kuin esimerkiksi mäntyjen ja kuusten, ja siksi koivuun kiipeäminen on vaikeampaa kuin esimerkiksi kuuseen. Kokeile vaikka, tuntuma on melko eri kuin kuusen rungossa”, kehotin ja ohjasin oppilaani lähemmäs valkean puun runkoa. Konnatassu kumartui maata vasten ja syöksähti kohti puuta. Ketterin liikkein punaruskea oppilas juoksi ketunmitan verran puunrunkoa ylöspäin, kunnes pysähtyi.
”Ihan helppoahan tämä on!” kolli hihkaisi ja laski katseensa minuun. Tämä kapusi vielä hieman korkeammalle, ennen kuin peruutti sulavasti takaisin alas.
”Tämähän oli ihan helppoa, näitkö? Minä olen mestarikiipeilijä”, Konnatassu kehuskeli tyytyväisenä. Vastasin tämän tyytyväiseen virneeseensä lämpimällä hymyllä.
”Niin, mutta huomasit varmasti, miten erilainen koivu on kuin muut puut, joihin olet kiivennyt. Olet toki taitava kiipeilijä, mutta et saa luottaa liikaa omiin taitoihisi. Kokeile uudestaan, niin saat vielä paremman tuntuman koivuun kiipeämisestä”, ohjeistin. Konnatassu nyrpisti tympääntyneenä nenäänsä, mutta siitä huolimatta teki kuten ohjeistin. Loppujen lopuksi oppilas kykeni itsekin myöntämään, että koivuun kiipeäminen ei ollut yhtä helppoa kuin mäntyyn tai kuuseen.
Kun palasimme taas leiriin, siirryin Konnatassun kanssa hieman sivummas, pois piikkihernetunnelin edestä.
”Ennen kuin saat syödä, käy ruokkimassa klaaninvanhimmat. Jatkamme taisteluharjoituksilla huomenna aurinkohuipun aikaan”, kerroin kollille, joka katsoi minua suoraan silmiini. Konnatassu nyökkäsi, muttei vaikuttanut innostuneelta. Kolli poistui luotani tuoresaaliskasan kautta klaaninvanhimpien pesään, ja jäin hetkeksi istumaan yksikseni piikkihernemuurin varjoon.
Metsässä hämärsi jo, sillä aurinko oli parhaillaan laskemassa. Ilokseni näin Minttuliekin jakamassa partioita Litteäkiven edustalla. Suuri painolasti oli pudonnut harteiltani, kun varapäällikkö palasi takaisin omiin tehtäviinsä. Kumppanini katse kääntyi minun suuntaani ja tervehdin häntä hymyillen. Minttuliekki kohtasi katseeni ja vastasi tervehdykseeni vähintään yhtä leveä hymy kasvoillaan.
Suuntasin tuoresaaliskasalle, josta nappasin mukaani maukkaan näköisen oravan. Kiikutin sen parantajan pesälle, tarkoituksenani pyytää Kurrea jakamaan se kanssani. Työnnyin sisään hämärälle sairasaukiolle ja käänsin saman tien katseeni pedille, johon Kurre oli edellispäivänä asettunut. Kolli säpsähti hereille kuullessaan minun lähestyvät askeleeni, ja tämä käänsi katseensa minuun.
”Anteeksi, jos herätin sinut”, pahoittelin hieman epäselvällä äänellä orava suussani, ”toin sinulle saalista, oletko nälkäinen?”
//Kurre?
