Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Aamu oli jo valjennut. Vaikken ollutkaan nukkunut tänä yönä juuri yhtään, en ollut väsynyt. Paluu Eloklaaniin ja rakkaiden klaanitovereideni tapaaminen oli saanut minut täyteen energiaa. En pysynyt edes laskuissa mukana, miten monen kissan kanssa olin jutellut paluuni jälkeen. Oloni tuntui paremmalta kuin kuihin. Välillä olo kuitenkin hetkellisesti synkkeni, kun muistin Minttuliekin, Liljatuulen ja muut kuolleet toverimme. Sain lohtua siitä, että tiesin heidän olevan Tähtiklaanin riveissä ja katselevan meitä tähdistä. Tapaisin heidät kaikki, kun lopulta olisi minun vuoroni siirtyä esi-isiemme joukkoon.
”Hei, Mesitähti”, Hiilihampaan rauhallinen naukaisu havahdutti minut ajatuksistani. Laskin katseeni kirkastuvalta taivaalta tabbykuvioiseen soturiin. Hiilihampaan kasvoilla oli lämmin hymy.
”Hiilihammas”, vastasin soturin hymyyn samanlaisella, ”on ilo nähdä sinut. Kiitos, kun puhuit kauniisti kokouksen aikana minun puolestani.”
”Se oli kaikki täyttä totta”, kokenut soturi vastasi ja nyökäytti päätään, ”me olemme kaikki onnellisia, että olette viimein takaisin kotona ja voimme palata normaaliin elämään.”
”Miten sinä olet voinut?” esitin kysymyksen hetken hiljaisuuden päätteeksi. Tiesin, että kolli oli poissaoloni aikana joutunut suremaan kahta kuollutta pentuaan, Sarastustassua ja Ampiaispistoa. Hiilihampaan jäänsininen katse siirtyi minusta maahan.
”Kyllä minä selviän”, hän vannoi nostaessaan katseensa takaisin minuun. Hymy oli kuitenkin hävinnyt soturin kasvoilta. Olin valtavan pahoillani siitä, että Hiilihammas oli niin surkeana.
”Me kaikki selviämme”, vastasin kollille ja katsoin häntä myötätuntoisesti, ”eloklaanilaiset ovat vahvaa tekoa, meitä ei niin vain nujerreta.” Se sai pienen hymynkaltaisen käväisemään myös Hiilihampaan kasvoilla. Minun ilmeeni vakavoitui.
”Hiilihammas. Mitä sinä sanoisit, jos pyytäisin sinua varapäällikökseni?” esitin kysymyksen suoraan. Hiilihammas näytti yllättyneeltä, ja hän muuttui vaikean näköiseksi. Kolli liikahteli hermostuneen oloisesti. Kolli joutui miettimään vastaustaan hetken aikaa.
”Olen todella otettu, mutta..”, kolli sopersi. En ollut koskaan tainnut nähdä Hiilihammasta niin vaikeana, mutta ymmärsin vaikkei hän sanonutkaan enempää.
”Minä ymmärrän kyllä”, tokaisin ennen kuin kolli ehti jatkaa, ”viime aikoina on tapahtunut niin paljon. Sinun on ajateltava ensisijaisesti itseäsi ja omaa vointiasi.” Ruskeaturkkinen kolli katsoi minua kiitollisesti.
”Kiitos kun ymmärrät. Jos tilanne olisi toinen, olisin mielelläni varapäällikkösi”, kolli huokaisi.
”Ei hätää, kyllä minä sen tiedän. On hienoa, että Eloklaanilla on kaltaisesi soturi”, lausahdin päätäni nyökytellen, ”hyvä kun voimme puhua suoraan.”
Keskustelu Hiilihampaan kanssa oli päättynyt ja kolli oli lähtenyt omille teilleen. Hän oli ollut ensimmäinen vaihtoehtoni varapäälliköksi, mutta ei onneksi ainoa. Seuraava vaihtoehtoni oli Korppisiipi, Hiilihampaan kumppani. Naaras oli etevä soturi ja uskoin hänen pärjäävän hyvin varapäällikön tehtävissä. Olin päättänyt kysyä häneltä asiaa ennen lopullisen päätöksen tekemistä, jotta naaras saisi mahdollisuuden kieltäytyä, mikäli asema tuntui hänestä liian suurelta. Ennen kuin pääsin Korppisiiven juttusille, vaihdoin pikaisesti kuulumisia Lieskakajon, Mehiläislennon ja Varjoliekin kanssa. Varjoliekki kertoi, että hän ja Sadeturkki olivat tätä nykyä kumppaneita. Olin äärettömän onnellinen siitä, miten entinen oppilaani oli löytänyt itselleen paikan Eloklaanista kaikkien kokemiensa vastoinkäymisten jälkeen. Päätin kuitenkin, että haluaisin mahdollisimman pian jutella hänen kanssaan enemmän. Olin hieman huolissani Varjoliekistä – kuten olin ollut koko sen ajan, mitä olin hänet tuntenut. Halusin, että jokainen eloklaanilainen voisi olla aidosti iloisia ja onnellisia klaanissamme.
”Korppisiipi”, valkomusta naaras oli kulkemassa ohitseni, kun pysäytin hänet. Naaras käännähti yllättyneenä katseensa minuun.
”Ai, hei Mesitähti”, naaras naukaisi kunnioittavasti ja nyökäytti päätään.
”Minulla on sinulle hieman asiaa”, nau’uin rauhallisella äänellä. Korppisiipi vaikutti yllättyneeltä.
”Onko se jotakin vakavaa?” naaras vaikutti huolestuvan välittömästi, joten pudistelin päätäni ja hymyilin ystävällisesti.
”Ei suinkaan”, vastasin ja viitoin soturin perässäni hieman syrjemmäs leirin pääaukiolle kysyäkseni häneltä mietteitä mahdollisesta varapäällikön asemastaan.
Korppisiipi oli ilmaissut ottavansa mieluusti varapäällikön aseman vastaan, mikäli koin hänen olevan siihen sopiva. Päätös oli siis tehty ja minulla oli yksi murhe vähemmän harteillani. Loppupäivän aikana lepäsin ja keskustelin klaanitovereideni kanssa. Olin ylpeä klaanini jäsenistä. He eivät olleet luovuttaneet, vaikka ajat olivat ehdottomasti olleet todella vaikeita kaikille. Tapasin myös nuoria eloklaanilaisia, jotka olivat syntyneet Kuolonklaanin valtakauden aikana. He olivat kuulleet minusta vain ohimennen ja tottuneet aivan toisenlaiseen elämään, joten arvatenkin he olivat yllättyneitä siitä, että nyt Eloklaanilla olikin oma päällikkö.
Kun aurinko oli laskemassa, kutsuin taas klaanin koolle. Virallisten lakien mukaan varapäällikkö olisi pitänyt nimetä ennen Minttuliekin kuolemaa seurannutta kuunnousua, mutta toivoin esi-isiemme ymmärtävän poikkeuksellisen tilanteen. Pidin pienen puheen, jossa kerroin toivovani esi-isiemme ja Minttuliekin hyväksyvän valintani. Sen jälkeen julistin Eloklaanin uuden varapäällikön koko klaanille:
”Eloklaanin uusi varapäällikkö on Korppisiipi.” Korppisiipi astui Litteäkiven edustalle.
”Olen otettu tästä kunniasta. Lupaan hoitaa varapäällikön velvollisuudet niin hyvin kuin suinkin vain osaan”, naaras naukui niin, että jokainen aukiolla oleva eloklaanilainen kykeni kuulemaan hänen sanansa.
Sen jälkeen klaani alkoi hurrata uuden varapäällikkönsä nimeä.
”Korppisiipi! Korppisiipi!”
KP-boosti käytössä
