Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Illalla Aurinkokajo oli tullut juttusilleni. Naaras oli ollut todella huolestunut ja kysynyt lukuisia kertoja, että olinko varmasti kunnossa. Joka kerta olin vastannut olevani kunnossa, muttei sinikilpikonnakuvioinen soturi tuntunut uskovan sitä.
Olin kovin väsynyt, enkä vain ollut jaksanut jankata asiaa kumppanini kanssa. Siispä olin kohteliaasti ilmoittanut meneväni nukkumaan. Ennen sitä olin kuitenkin vaihtanut pari sanaa Korppisiiven kanssa. Olimme keksineet oppilaille mielestämme sopivat rangaistukset.
Pesäni oli hiljainen ja pimeä. Oloni oli varsin kolkko. Olin menettänyt ensimmäisen henkeni, ja olin lähempänä lopullista kuolemaa. Olin ollut päällikkönä jo joitakin kuita, mutten ollut odottanut menettäväni vielä ensimmäistä henkeäni. En minä kuolemaa tai Tähtiklaaniin joutumista pelännyt, mutta siitä huolimatta hengenmenetys sai minut ymmärtämään, ettei minunkaan elämäni ollut ikuista.
Uni ei meinannut tulla, ja pyörin vain vuoteellani turhautuneena ties kuinka kauan. Lopulta kyllästyin ja nousin ylös. Astelin öiselle pääaukiolle hitain askelin. Yö oli pilvinen ja synkkä. Taivasta ei näkynyt, vaan tummat pilvet olivat peittäneet sen kokonaan. Pääaukio oli muuten tyhjillään, mutta Hillasielu istui yövartiossa piikkihernemuurin varjossa. En viitsinyt häiritä soturia, vaan jäin istumaan Litteäkiven vierelle ja nostin katseeni taivaalle.
Hento tuulenvire kävi leirin pääaukiolla ja leikitteli hetken lyhyellä turkillani. Sitten se kai kyllästyi ja jatkoi matkaansa kohti piikkihernetunnelia. Kuuntelin puiden oksien kahinaa ja hiljaista metsää. Linnut eivät laulaneet enää, kai nekin olivat jo nukkumassa. Kuulin vain pöllön huhuilevan jossakin kaukaisuudessa.
”Etkö saa unta?” tulija sai minut säikähtämään. Säpsähdin ja avasin silmäni. Edessäni seisoi Minttuliekki. Varapäällikkö katsoi minua yllättyneenä.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää”, punaruskea naaras pahoitteli.
”Ei se mitään. Olin vain ajatuksissani”, vastasin rauhallisella äänellä ja väläytin kissalle hennon hymyn. Minttuliekki nyökkäsi ja istuutui vierelleni.
”Painaako jokin mieltäsi?” naaras kysyi varovasti. En aikonut valehdella varapäällikölle, vaan nyökkäsin nyt vuorostani.
”Kiitos, että autoit minut ylös joesta. Ilman sinua olisin menettänyt useamman hengen”, sanoin ja kohtasin katseellani Minttuliekin tummansinisen katseen. Naaras hymyili lämpimästi.
”Sinä kiitit minua jo”, naaras vastasi tyynesti. Yllemme laskeutui hiljaisuus, ja käänsin katseeni takaisin kohti pilvistä taivasta. Oloni oli jotenkin rauhaton, kun en nähnyt tähtiä ja kuuta. Ne olisivat rauhoittaneet mieltäni juuri nyt.
”Sinusta tulee loistava päällikkö. Tähtiklaani valitsi oikein, kun he valitsivat sinut Eloklaanin ensimmäiseksi soturiksi”, totesin hiljaa ja katsahdin jälleen naaraaseen. Minttuliekki näytti hieman yllättyneeltä, ja naaras haukotteli makoisan näköisesti ennen vastaustaan. Haukotus tarttui myös minuun.
”Ei minusta tule päällikköä vielä pitkään aikaan, mutta on kiva että sinä luotat minuun. Täytyy varmaankin mennä takaisin pesään, jos uni tulisikin”, naaras ilmoitti ja nousi hitaasti ylös.
”Hyvää yötä”, huokaisin, kun soturi lähti kulkemaan kauemmaksi minusta. Istuskelin itsekin vielä hetken aukiolla, jonka jälkeen palasin pesääni. Uni tuli melko nopeasti, mutta näin vain rauhattomia unia hukkumisesta.
Aamulla olin suunnattoman väsynyt. Pakotin itseni nousemaan ylös auringonnousun aikaan, kun pääaukiolta tuleva melu sai minut heräämään. Täytyisi kertoa oppilaille heidän rangaistuksensa.
Odottelin pääaukiolla rauhassa kaksikon heräämistä. Ehdin sillä välin syödä yhden hiiren, jonka jälkeen oppilaat viimein heräsivät. Omenatassu tassutteli Vadelmatassun edellä ulos oppilaiden pesästä. Kaksikko huomasi minut nopeasti. Heilautin häntääni heille merkiksi tulla luokseni. He vilkaisivat toisiaan, ja kävelivät sitten luokseni epäröimättä.
”Juttelin illalla Korppisiiven kanssa. Tulimme siihen tulokseen, että pysytte seuraavat kaksi päivää leirissä. Näiden kahden päivän aikana teidän täytyy vaihtaa jokaisen pesän sammalvuoteet. Toivon, että ymmärrätte nyt, miksi oppilaat eivät poistu leiristä ilman mestareitaan. Seuraukset olisivat voineet olla vakavammat, jos en olisi sattunut paikalle, olisitte voineet molemmat hukkua. Onneksi selvisitte nyt säikähdyksellä, ja toivon että tottelette sääntöjä tästä lähtien”, nau’uin rauhallisella, lämpimällä äänellä kaksikolle. Tarkoitukseni ei missään tapauksessa ollut olla ilkeä, vaan suoritin vain velvollisuuttani. Oppilaiden täytyi ymmärtää, että sääntöjä täytyi noudattaa.
//Omena tai Vadelma?
// 563 sanaa
