Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Viimeiset pari kuuta ovat olleet lyhyen elämäni raskaimmat, mutta samalla parhaimmat. Lehtikato oli saapunut, eikä se ollut hidastanut matkaamme kohti uutta kotiamme. Olof oli kuollut, mutta olimme löytäneet uusia ystäviä, jotka jatkoivat matkaa kanssamme. Kyseessä oli kissaperhe, johon kuului kolme sukupolvea.
Olin selviytynyt viheryskästä, ja siitä sain kiittää ainoastaan siskoani. Lilja oli hoitanut minut kuntoon ennätysajassa. Olimme myös tavanneet unissamme Minttutassun, joka nykyään tunnetaan nimellä Minttuliekki. Naaras oli kertonut meille enemmän nykypäivän Kuolonklaanista. Hän oli luvannut hoitaa asiat isänsä, Kuolonklaanin päällikön kanssa niin, että välttyisimme taisteluilta saapuessamme metsään. Ja niin me lopulta sinne saavuimmekin.
Kylmä tuuli iskeytyi vasten kasvojani, kun käänsin katseeni kohti kaukana häämöttävää Kuolonklaanin rajaa. Aurinko oli jo ohittanut huippunsa, ja pian alkaisi hämärtää. Lehtikadon aikaan päivänvaloa oli päivä päivältä lyhyemmän aikaa.
“Kerrataan vielä suunnitelmamme”, totesin rauhallisella äänellä ja käänsin katseeni kohti kissoja, jotka olisivat Eloklaanin ensimmäisiä jäseniä. Kenelläkään ei ollut mitään kertausta vastaan.
“Minä, Lilja ja Lauhalaukka suuntaamme Kuolonklaanin reviirille. Lauhalaukka menee leiriin, ja minä ja Lilja käymme tapaamassa Tähtiklaania, joka antaa minulle yhdeksän henkeäni. Sen jälkeen menemme Kuolonklaanin leiriin tapaamaan heidän päällikköään ja Minttuliekkiä. Toivon mukaan tämä Punatähti ei aiheuta mitään taistelua, ja pääsemme palaamaan tänne takaisin ennen seuraavaa auringonnousua”, totesin rauhallisella äänellä ja annoin katseeni kiertää matkatovereissani. Kaikki vaikuttivat jännittyneiltä.
“Tule ehjänä takaisin, Mesi”, Daisy sanoi kävellessään luokseni. Kohtasin kilpikonnakuvioisen naaraan katseen ja nyökkäsin.
“Teen kaikkeni, jotta kukaan ei loukkaantuisi tänä päivänä”, vastasin ja kohtasin naaraan katseen. Daisy puski hellästi poskeani kuonollaan ja palasi sitten muiden luokse. Vilkaisin Liljaa ja Lauhalaukkaa. Kaksikko vaikutti olevan valmiita lähtöön. Lauhalaukka johdatti meitä kohti Kuolonklaanin rajaa.
Kuolonklaanin reviirillä leijaili joka puolella lukuisten kissojen tuoksut. Niissä kaikissa oli samankaltainen ominaistuoksu, joka kantoi mukanaan havumetsän hajua. Lauhalaukka oli kertonut, että lähes puolet Kuolonklaanin leiristä oli havumetsää. Kolli johdatti meitä kohti suurta kalliota, josta pääsisimme Kuuluolaan.
Lumi oli pehmeää, ja siellä täällä risteili kissojen ja muiden eläinten jalanjälkiä. Ystävämme kulki reviirillä rauhallisin askelin, mutta hän katseli kaiken aikaa tarkkaavaisesti ympärilleen. Lauhalaukka oli kertonut meille tarinansa. Hän oli syntyjään kuolonklaanilainen, joten kolli tunsi nämä maat läpikotaisin. Hän oli nyt kotona, ja sen myös huomasi. Koti. Siitä oli pitkä aika, kun minulla oli viimeksi ollut koti. Olin ollut silloin vasta kuusikuinen, kun lähdimme Liljan kanssa etsimään Kuolonklaanin reviiriä. Ajatus siitä, että saisin elää loppuelämäni samassa paikassa, sai mieleni rauhoittumaan. Olisin pian kotona, josta en poistuisi enää koskaan.
“No, tässä se on”, Lauhalaukka tokaisi ja viittoi hännällään kalliossa olevaa tunnelia. Vilkuilin tunnelin suuntaan. Se näytti vain pimeältä, loputtomalta aukolta, joka ei johtaisi minnekään. Tunsin kuitenkin tunnelin vetävän minua puoleensa.
“Kuu on pian huipussaan, meillä on kiire”, Lilja sanoi. Lauhalaukka nyökkäsi.
“Onnea”, Lauhalaukka sanoi ja hymyili hennosti molemmille. Hyvästelimme kollin, ja suuntasimme tunneliin. En nähnyt en sitten mitään. Joka puolella oli vain pimeyttä. Välillä tunsin viiksikarvojeni koskettavan tunnelin seinämiä, joten osasin mennä kävelemään keskemmäksi. Vaikka en nähnyt mitään, tuntui kuin jokin voima olisi kuljettanut minua oikeaan suuntaan. Arvelin sen olevan Tähtiklaani.
Lopulta saavuimme aukiolle, jonka keskellä oli pieni lampi. Jostakin loisti sisään kuunvaloa, joten saatoin erottaaa katossa roikkuvat kivenlohkareet.
“Tässä se on”, kuiskasin hiljaisella äänellä ja käänsin katseeni kohti siskoani. Lilja nyökkäsi.
“Tapaammekohan me enää Tähtiklaania tämän jälkeen unissamme kuten aiemmin?” naaras kysyi hieman epävarmalla äänellä. En osannut vastata hänen kysymykseensä, joten kohautin lapojani. Minulla oli ollut monta kuuta totutella ajatukseen siitä, että minusta tulisi Eloklaanin päällikkö, mutta olin silti yhä epävarma. Miten pystyisin ensin kokoamaan kokonaisen klaanin ja sittemmin pitämään sen pystyssä? Ajatus tuntui mahdottomalta ja se pelotti minua.
“Nyt on aika”, Lilja henkäisi, kun kuunvalo heijastui suoraan edessämme olevaan lampeen. Se valaisi hetkessä koko aukion niin, että jouduin siristelemään silmiäni. Vesi hehkui kirkkaana ja veti minua puoleensa. Se oli vetänyt minua puoleensa koko matkan ajan. Astuin lammen eteen ja join vettä. Samassa tunsin vajoavani syvään uneen.
Kun avasin silmäni, seisoin hämärällä aukiolla. Taivas oli pimeä, eikä tähtiä edelleenkään ollut taivaalla. Ilmassa leijaili Tähtiklaanin voimakas tuoksu. En nähnyt Liljaa missään. Oliko sisareni päässyt tänne, vai veikö vesi hänet johonkin toiseen paikkaan?
“Tervehdys, Mesi”, Helmiloisteen tuttu ääni sanoi. Hopeinen naaras käveli luokseni ja hymyili lämpimästi kuten aina. Rantatähti seisoi naaraan vierellä. Mukana oli myös lukuisia muita kissoja, joita en tunnistanut.
“Tässä ovat Oksatähti, Kettuaskel, Laineloiske, Sienikarva, Sinilehti ja Pihka. Lilja saapuu luoksesi pian viimeisen hengenantajan kanssa, mutta me voimme aloittaa nyt, jos sinä olet vain valmis ottamaan henkesi vastaan”, Rantatähti naukui ystävällisellä äänellään.
“Olen valmis”, vastasin ääni väristen. Minua jännitti enemmän kuin koskaan. Kissat asettuivat eteeni jonkinlaiseen riviin. Helmiloiste astui lähemmäksi minua edelleen hymyillen.
“Tällä hengellä minä annan sinulle rakkautta. Opi rakastamaan jokaista klaanitoveriasi ja koko klaaniasi”, naaras sanoi voimakkaalla äänellä ja kosketti kuonoani. Voimakas kipuaalto läpäisi kehoni ja sai minut painautumaan maata vasten. Kun se oli ohitse, nostin katseeni taas kohti Helmiloistetta. Naaras nyökkäsi ja palasi omalle paikalleen riviin. Seuraavaksi luokseni käveli Rantatähti. Entinen myrskyklaanilaispäällikkö kohtasi katseeni epäröimättä.
“Tällä hengellä annan sinulle viisautta. Käytä sitä jokaisessa päätöksessä jonka teet”, Rantatähti sanoi ja kosketti kuonoani. Tällä kertaa olin varautunut, ja vaikka kipuaalto sattui, pysyin pystyssä. Kissa palasi jälleen muiden tähtikissojen joukkoon, ja toinen astui eteen. Tämä kissa oli Oksatähti. Musta naaraskissa kohtasi katseeni. Hänen ilmeensä oli rauhallinen, mutta kuitenkin lämmin.
“Tällä hengellä annan sinulle rohkeutta. Uskalla nousta vihollisiasi vastaan, jotta he eivät koskaan pääse tuhoamaan klaaniasi”, naaraskissa sanoi koskettaessaan kuonoani. Hänen äänensä oli voimakas. Hän oli takuulla tehnyt tämän aiemminkin.
Kun henki oli läpäissyt kehoni, seuraava kissa saapui luokseni. Kettuaskel nyökkäsi tervehdykseksi ja hymyili hennosti.
“Tällä hengellä annan sinulle kyvyn antaa anteeksi. Joskus on hyvä antaa anteeksi myös pahimmalle vihollisellesi”, kollikissa totesi koskettaessaan kuonoani.
Seuraavat henget eivät olleet enää niin kivuliaita. En ollut varma, olinko jo tottunut kipuun, vai mistä se johtui.
“Tällä hengellä annan sinulle ymmärrystä. Päällikkönä sinun täytyy ymmärtää, että jokainen kissa on erilainen ja yhtä lailla arvokas”, Laineloiske sanoi antaessaan minulle hengen.
Seuraavaksi vuorossa oli Sienikarva. Vaaleanruskean kollin katse oli täynnä viisautta, mutta myös pelkoa. Lilja oli kertonut tästä kollista minulle aiemmin, koska Sienikarva oli opettanut sisarelleni parantajan taitoja.
“Tällä hengellä annan sinulle uskollisuutta. Vaikka se olisi vaikeaa, älä koskaan kadota uskoasi Tähtiklaaniin”, kolli totesi rauhallisella äänellä.
Kun Sienikarva oli palannut kissojen joukkoon, Sinilehti-niminen kissa tuli luokseni.
“Tällä hengellä annan sinulle kärsivällisyyttä. Kaikki ei tapahdu hetkessä, mutta hyvää täytyy jaksaa odottaa”, kissa sanoi ja kosketti kuonoani.
“Tällä hengellä annan sinulle opettamisen taidon”, Pihka-niminen kissa sanoi ja kosketti kuonoani.
Olin nyt saanut kahdeksan henkeä, ja vielä yksi olisi jäljellä. En nähnyt Liljaa tai yhdeksättä hengenantajaa missään. Juuri kun olin kysymässä asiaa, aukion laidalle ilmestyi kaksi hahmoa. Toinen niistä oli tähtikissa, ja toinen oli Lilja. Sisareni katsoi minua lämpimästi hymyillen. Tunnistin hetkessä hänen vierellään kävelevän kissan. Se oli meidän emomme. En voinut uskoa silmiäni, sillä en ollut odottanut näkeväni emoa ennen kuolemaani. Lilja jäi etäämmälle, ja Orkidea astui eteeni.
“Tällä hengellä annan sinulle onnellisuutta. Ole onnellinen pienistäkin asioista, jotka tuovat elämääsi iloa”, naaraan ääni oli yhtä lämmin ja rakastava kuin aina. Kun emo kosketti kuonoani, henki oli vain lämmin aalto. Kyynel vierähti poskelleni emon astuessa etäämmälle.
“Tervehdin sinua uudella nimelläsi, Mesitähti. Olet saanut päällikön yhdeksän henkeä, ja Tähtiklaani nimittää sinut Eloklaanin ensimmäiseksi päälliköksi ja perustajaksi. Vaikka tehtävä onkin nyt suoritettu ja Tähtiklaani on pelastettu, älä oleta kaiken olevan vastedes helppoa. Edessäsi on vielä monen monta tehtävää, jotka sinun tulee ratkaista. Seuraava tehtäväsi on kohdata Punatähti, jonka jälkeen etsit klaanillesi kodin. Koko Tähtiklaani toivottaa sinulle onnea. Jos ikinä kaipaat neuvoa johonkin, voit tulla kysymään sitä täältä”, emo sanoi vielä viimeiset sanat, jonka jälkeen kissat alkoivat kadota edestäni.
“Mesitähti! Mesitähti!” tähtikissojen vaimeat ulvahdukset kantautuivat korviini. Yritin koskettaa emoni kuonoa vielä kerran, mutta en voinut liikkua.
Säpsähdin hereille pimeyteen. Kuulin Liljan tasaisen hengityksen vierelläni.
“Oletko hereillä?” kysyin ja kosketin hennosti kuonollani sisareni lapaa.
“Olen”, hän vastasi. Nousimme ylös ja suuntasimme sanaakaan sanomatta kohti uloskäyntiä. Kun uloskäynti viimein häämötti edessämme, hidastin tahtiani ja käännyin kohti Liljaa.
“Sanoiko emo sinulle jotakin ennen kuin saavuitte luokseni?” kysyin nopeasti ja kohtasin sisareni katseen. Liljan kasvoille levisi hento mutta haikea hymy.
“Hän sanoi olevansa ylpeä meistä. Hän lupasi katsoa peräämme Tähtiklaanissa”, Lilja vastasi. Nyökkäsin.
Astuin hankeen ja jatkoimme matkaamme kohti Kuolonklaanin leiriä. Ulkona oli kirkkaampaa kuin aiemmin, ja syy sille oli selvä; tähdet olivat palanneet taivaalle. Kohotin katseeni kohti taivasta ja hymyilin. Tehtävä oli tosiaankin suoritettu. Tähtiklaani oli viimein pelastettu. Muistin kuitenkin emoni sanat. Tämä ei ollut vielä ohi.
Piikkihernemuurit häämöttivät edessäpäin. Lauhalaukka oli kertonut Kuolonklaanin leirin olevan osittain kivien ja piikkihernemuurien ympäröimä. Olisimme voineet mennä ylämäkeen ja kiertää ensin kivien päälle nähdäksemme leirin, mutta päätimme mennä helpointa ja samalla vaarallisinta reittiä suoraan sisään. Sisäänkäynnillä seisoi kaksi kissaa. Toinen kissoista oli pieni musta kolli ja kookkaampi naaraskissa oli kilpikonnakuvioinen.
“Seis!” musta kolli sähähti voimakkaalla äänellä huomattuaan meidät. Lilja jättäytyi taaemmas, kun kohtasin kissan katseen ja astuin askeleen lähemmäksi. Suoristin selkäni ja pidin katseeni tyynenä. En saisi olla liian hyökkäävä, vaan pitäisi olla rauhallinen ja tehdä heti selväksi, etten tullut taistelemaan.
“Olen Mesi-”, kollikissa ei antanut minun jatkaa, vaan hän puhui sanojeni päälle:
“Tiedän kyllä kuka sinä olet. Punatähti odottaa sinua.” Kissa käännähti ympäri ja viittoi minut peräänsä. Vilkaisin Liljaa, joka nyökkäsi ja lähti eteenpäin. Sisareni kulki aivan kannoillani piikkihernetunneliin. Sen toisessa päässä oli paljon kissoja. Kissat olivat kerääntyneet suurelle aukiolle, ja kaikki katsoivat meitä. Pakotin itseni pysymään rentona, vaikka olin todella jännittynyt. Olin juuri astunut vihollisten leiriin seuranani ainoastaan parantajasisareni. Oliko ollut virhe tuoda Lilja leiriin? Tumma soturi johdatti meidät vesiputouksen taakse piiloon kissojen katseilta. Edessämme oli jäkäläverhoin suojattu kolo, jonne me kävelimme. Soturi jäi ulkopuolelle.
Kun astuin jäkäläverhon alta pesään, huomasin siellä olevan kissoja. Neljä kissaa kohdistivat katseensa suoraan minuun ja Liljaan. Tunnistin heistä kaksi Minttuliekiksi ja Lauhalaukaksi. Arvelin punaruskean kissan olevan Punatähti, ja harmaa raidallinen oli ilmeisesti Kuolonklaanin varapäällikkö. Istuimme alas vieretysten Liljan kanssa. Istuin aivan Punatähteä vastapäätä, ja välissämme oli hädin tuskin ketunmittaakaan. Kollin vihreiden silmien katse tuntui porautuvan mieleni syvimpiin kolkkiin. Katse oli niin terävä, että olisi voinut luulla sen lukevan ajatuksiani. Ravistin päätäni palatakseni takaisin tähän todellisuuteen.
“Oletan sinun olevan Punatähti. Minä olen Mesi”, totesin ja lisäsin nopeasti perään, “tähti.” Punatähdeksi olettamani kissa nyökkäsi, mutta pysyi vielä hetken vaiti. Hän silmäili vielä läpi sekä minut että Liljan.
“Miten matka meni?” kolli yllätti minut kysymyksellään. Siristin silmiäni ja väläytin kissalle nopean hymyn, joka katosi kasvoiltani yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
“Se oli pitkä ja rankka, mutta me selvisimme”, vastasin. Olisi turha alkaa selittelemään matkasta sen pidemmin, koska todennäköisesti Punatähteä ei kiinnostanut. Hän halusi vain avata keskustelun.
“Minttuliekki ja Lauhalaukka kertoivat minulle jo oleellisen teistä ja Eloklaanista”, punaruskea kolli totesi.
“Ilmeisesti myös Tähtiklaanista?” Lilja kysyi ja kohtasi kuolonklaanilaispäällikön katseen. Punatähden ilme ei edes värähtänyt.
“Se ei ollut tarpeen, koska Punatähti tiesi asiasta koko ajan”, Minttuliekki vastasi ennen isäänsä. Huomasin, miten raidallinen kolli Punatähden vieressä alkoi ärsyyntyä. Tuon hännänpää nyki, ja kissan kasvoille oli ilmestynyt äreä ilme. Se katosi kuitenkin heti, kun Punatähti siirsi katseensa kissaan. Päätin olla noteeraamatta asiaa sen kummemmin. Olihan se ilmiselvää, että Pimeyden Metsä oli kertonut päällikölle Tähtiklaanista.
“Mentäisiinkö nyt kuitenkin tärkeimpään asiaan? Eloklaani muuttaa Kuolonklaanin rajanaapuriksi ja toivoisin, että voisimme elää sulassa sovussa klaanisi kanssa”, sanoin vakavalla äänellä. Punatähti väräytti korviaan.
“Mitä se sitten tarkoittaisi?” päällikkö esitti kysymyksen.
“Eläisimme molemmat omilla reviireillämme yhteisten sääntöjen mukaan. Kuten kauan sitten, voisimme tavata aina täysikuun aikaan kokoontumisessa ja kertoa kuun aikana tapahtuneita asioita. Pimeyden Metsä ja Tähtiklaani voisivat elää sovussa, ilman turhaa verenvuodatusta”, ääneni pysyi tasaisena, vaikka Punatähden vastaus jännitti minua. Päällikkö ei ehtinyt sanoa mitään, kun raidallinen soturi ehti ensin:
“Sovussa vai? Teidän kanssanne? Tämä teidän Tähtiklaaninne ujutti vakoojan Kuolonklaaniin tuhotakseen klaanimme uskonnon, periaatteet ja tavat. Kuolonklaani ei hyväksy kulkukissoja liian lähelle rajaansa, niin on ollut aina ja pitäisi olla vastedeskin!” harmaa soturi sihisi hampaidensa välistä ja katsoi minua suoraan silmiini. Kissan siniset silmät olivat täynnä vihaa ja raivoa. Se sai minut tuntemaan itseni pieneksi ja haavoittuvaiseksi. Kissa voisi takuulla tappaa minut tähän paikkaan vaikka heti.
“Tämä asia ei ole sinun päätettävissäsi, Henkäysvarjo! Sinä olet varapäällikkö, et päällikkö”, Punatähti korotti ääntään ja sai Henkäysvarjon astumaan askeleen taaksepäin. Kolli vilkaisi pahoitellen päällikköään, mutta siirsi taas murhanhimoisen katseensa minuun.
“Pahoittelut varapäällikköni käytöksestä”, Punatähti jatkoi rauhallisesti, “sopu on myös prioriteetti numero yksi minulle. Minulla on kuitenkin muutama ehto, joita haluan tämän Eloklaaninkin tottelevan.”
“Kerro toki”, sanoin ja kehotin päällikköä jatkamaan. Punatähti oli tyyni. Ymmärsin hyvin, miksi kuolonklaanilaiset seurasivat päällikköään ja tottelivat tämän käskyjä.
“Kuolonklaani uskoo Pimeyden Metsään, ei Tähtiklaaniin. Eloklaanilla ei ole oikeuksia sepittää tarinoita Tähtiklaanista minun klaanini jäsenille. Eloklaanilaiset eivät ikinä, koskaan saa ylittää Kuolonklaanin rajaa ilman erittäin hyvää syytä, ja sama pätee toisinpäin. Kumppanuus ovat ehdottomasti kiellettyjä kuolonklaanilaisen ja eloklaanilaisen välillä. Ehdotan, että kumppanuudesta toisen klaanin jäsenen kanssa seuraa ikuinen karkotus”, Punatähti lateli ehtonsa. Ne kuulostivat ihan reiluilta. Ikuinen karkotus ei kylläkään, mutta mitä ilmeisemmin Punatähti ei siitä luopuisi. Täytyisi painottaa asiaa klaanilaisille sen verran kovasti, että he ymmärtäisivät pitää väliä kuolonklaanilaisiin.
“Ehdot sopivat minulle”, sanoin ja nyökkäsin. Punatähden kasvoilla käväisi tyytyväinen hymy, jonka jälkeen hänkin nyökkäsi.
“Aurinko alkaa nousta pian, joten meidän olisi kai parempi jatkaa matkaamme kohti Eloklaanin uutta reviiriä”, totesin ja vilkaisin Liljaa, joka nyökytteli päätään. Punatähti nousi ylös sanaakaan sanomatta ja johdatti meidät leirin pääaukiolle. Ensin menin minä, minua seurasivat Lilja, Lauhalaukka, Minttuliekki sekä Henkäysvarjoksi kutsuttu kolli.
“Isä”, kuulin Minttuliekin äänen, kun soturi ravasi ohitseni Punatähden luokse. Päällikkö käänsi katseensa nuoreen soturiin, mutta ei pysähtynyt vasta kuin piikkihernetunnelin edessä.
“Mitä Minttuliekki?” päällikkö kysyi rauhallisella äänellä.
“Tähtiklaani on määrännyt minutkin lähtemään Eloklaaniin, tiedäthän sinä sen?” punaruskea naaras kysyi vaimealla äänellä. Punatähden ilme synkkeni. Kolli nyökkäsi.
“Tiedän. Tiedän myös sen, etten voi kieltää sinua lähtemästä”, Punatähti sanoi. Minttuliekki kosketti hellästi isänsä kuonoa omallaan.
“Minun täytyy hyvästellä Pikiturkki ja emo ennen kuin lähden”, kuolonklaanilaisnaaras sanoi. Punatähdellä ei ollut mitään sitä vastaan. Jäimme odottamaan punaruskeaa naarasta sisäänkäynnin liepeille. Henkäysvarjo oli siirtynyt etäämmälle pienikokoisen naaraskissan luokse. He juttelivat hiljaa keskenään, mutta varapäällikön katse oli nauliintunut meihin.
Taivas alkoi hiljalleen valaistumaan, kun aamu valkeni. Täytyisi kiiruhtaa muiden luokse ja ilmoittaa heille onnistuneesta retkestämme Kuolonklaanin leiriin. Käännyin Lauhalaukan puoleen. Kolli kohtasi katseeni.
“Sinäkin olet tervetullut Eloklaaniin”, vastasin, vaikka oletinkin soturin tietävän asian jo. Lauhalaukka väläytti minulle hennon hymyn, jonka jälkeen hän antoi katseensa kiertää vapaasti leirissä. Se pysähtyi kastanjanruskean kollin turkkiin. Tämä oranssisilmäinen soturi mulkoili Lauhalaukkaa etäämmältä. Arvelin hänen olevan se veli, josta Lauhalaukka oli meille kertonut.
“Minun täytyy ensin selvitellä asioita täällä”, laikukas kolli ilmoitti kääntäessään katseensa takaisin minun suuntaani. Nyökkäsin.
“Niin tietenkin. Jos Kuolonklaani ei olekaan sinua varten, tarjoukseni on voimassa ikuisesti”, vastasin. Lauhalaukka kiitti minua, hyvästeli meidät ja käveli pois. Samalla Minttuliekki palasi luoksemme. Hän hyvästeli vielä isänsä, kohtasi katseeni ja nyökkäsi.
“Mennäänkö?” soturi kysyi.
“Mennään”, vastasin ja kiitin vielä Punatähteä, jonka jälkeen kolli antoi meidän lähteä. Piikkihernetunnelin toisessa päässä käännyin katsomaan takanani tulevaa Liljaa. Sisareni kasvoille oli piirtynyt onnellinen hymy.
“Sinä teit sen”, pentuetoverini äänestä paistoi ylpeys. Pudistelin päätäni.
“Ei Lilja, me teimme sen yhdessä. Ilman sinua minuakaan ei olisi”, totesin vakavalla äänellä, joka sai Liljan naurahtamaan.
“Minne aiotte perustaa Eloklaanin reviirin?” Minttuliekki keskeytti meidät ja käveli vasemmalle puolelleni.
“Kuolonklaanista länteen. Ystävämme odottavat meitä jo siellä. Etsimme tämän päivän aikana meille leirin”, sanoin. Minttuliekki nyökkäsi. Tämän jälkeen matka jatkui kaikessa hiljaisuudessa.
Taivas valkeni hiljalleen, ja tähdet katosivat yksitellen näkyvistä. Olisin voinut katsella niitä vaikka kuinka pitkään, mutta kukaan ei voinut pitää tähtiä taivaalla päiväsaikaan.
Viimein ylitimme Kuolonklaanin rajan, ja palasimme ystäviemme luokse. Daisy ravasi luoksemme ja tervehti meitä innoissaan.
“Sinä olet kai Minttuliekki?” sinikilpikonnakuvioinen naaraskissa kysyi ja vilkaisi entistä kuolonklaanilaista. Minttuliekki nyökkäsi.
“Kuka sinä olet?” soturi kysyi ystävällisesti.
“Olen Daisy, kuljin lähes koko matkan Meden ja Liljan kanssa aina tänne saakka”, naaras sanoi ja hymyili ylpeästi.
“Miten teillä meni? Suostuiko Punatähti, vai olemmeko sodassa?” Daisy siirtyi nopeasti asiaan.
“Voimme käydä yksityiskohdat myöhemmin läpi, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan kaikki meni hyvin. Minä sain henkeni sekä päällikkönimeni, ja Eloklaanin rakentaminen voidaan nyt aloittaa. Oletteko käyneet reviiriä läpi yhtään poissaollessamme?” kysyin. Daisy nyökkäsi.
“Minä ja Halla kävimme saalistamassa. Näyttää siltä, että pohjoisessa on sekametsää. Lähes koko itäinen alue on nummea, ja lännestä löytyy muutama suuri kukkula. Jokia risteilee siellä täällä, joka saattaa olla pieni este kulkiessamme reviirillä”, Daisy kertoi nopeasti. Ilmeisesti naaras oli tehnyt muutakin kuin vain saalistanut.
“Ei se ole ongelma, jos kaikki eloklaanilaiset oppivat uimisen taidon”, sanoin tasaisella äänellä. Daisy irvisti inhoten, mutta Lilja nyökytteli tyytyväisen oloisena.
“Lilja ehdotti tätä minulle jo aiemmin, mutta emme tienneet millainen reviiri meitä täällä odotti. Olemme menettäneet liian monta läheistä veden vuoksi, enkä tahdo riskeerata sitä enää koskaan. Jos me osaamme uida, voimme elää rauhassa ilman pelkoa siitä, että vesi vie meidän henkemme”, sanoin rauhallisella äänellä.
Koko aamupäivä ja iltapäivä menivät siihen, kun kiersimme reviiriä ja yritimme löytää sopivaa paikkaa leirille. Kiersimme nelistään Minttuliekin, Daisyn ja Hallan kanssa reviiriä läpi. Utu, Olivia, Kirsikka, Oiva ja Cecilia olivat jääneet Liljan kanssa nummille väliaikaisleiriin. Oiva ja Cecilia eivät olleet vielä edes kuutta kuuta, joten heidän täytyi antaa levätä mahdollisimman paljon. Matka oli takuulla ollut heillekin raskas, vaikka he olivat olleet mukanamme vain vähän aikaa. Olimme löytäneet astinkiviä joita pitkin ylittää jokia. Luoteessa oli koivumetsä, jossa koivupuut kasvoivat riveittäin, aivan kuin ne olisi pystytetty juuri niin. Olimme hajaantuneet sekametsässä. Reviirin olisi kai parempi olla metsän suojissa kuin avoimella nummella. Kiertelin parhaillani lähellä jokea ja tutkiskelin maastoa. Siellä täällä maasto laskeutui alaspäin, ja joen viertä pitkin oli toisinaan pieniä jyrkänteitä. Aluskasvillisuus ei ollut mitään rehevintä, mutta se näkyi hangen alta hyvin.
“Mesitähti, minä saatoin löytää leirille sopivan paikan!” Minttuliekin huudahdus sai minut palaamaan takaisin ajatuksista tähän maailmaan. Kohtasin soturin innostuneen katseen.,
“Näytä”, pyysin ystävällisellä äänellä, ja naaras lähti johdattamaan minua kohti löytämäänsä paikkaa.
Minttuliekki oli löytänyt aukion keskeltä metsää. Aukio oli melko tilava, ja sen ympärillä kasvoi korkeita puita. Keskellä aukiota oli litteä kivi. Katseeni kiinnittyi kahteen puuhun, jotka olivat kasvaneet yhteen.
“Näiden puiden sisällä on melko tilava onkalo, kun kulkee ensin tämän pensaan lävitse. Juurien alla mahtuu nukkumaan useampikin kissa. Tule katsomaan”, naaras kehotti ja johdatti minut pensaan alle. Oksat raapivat epämiellyttävästi turkkia, mutta seurasin silti. Minttuliekki teki sulavan loikan tasanteelle, joka johti puun sisään. Se oli tosiaan totta, puiden sisällä oli onkalo, joka ei johtanut minnekään. Paikka oli pimeä ja hämärä, joten se soveltuisi hyvin nukkumiseen. Kävimme vielä katsomassa juurikossa olevaa onkaloa, joka oli huomattavasti suurempi. Saatoin jo kuvitella eloklaanilaiset nukkumassa onkaloissa.
Aukiolla istuskelimme vieretysten ja katselimme ympärillemme.
“Tuon pensaan takaa pääsee kahden kiven väliseen koloon, tarkistin asian löytäessäni tämän paikan”, Minttuliekki ilmoitti ja viittoi kahden kiven suuntaan. Naaras vaikutti olevan innoissaan löydöstään, ja niin olin myös minäkin.
“Tuohon voisi tulla sisäänkäynti. Piikkihernepensaista saa rakennettua oivan tunnelin, aivan kuten Kuolonklaanissakin. Voisimme piilottaa sisäänkäynnin noiden kahden puun ja kiven taakse. Viholliset eivät löytäisi sitä niin helposti silloin. Lehtikadon aikaan leirin rakentaminen ei ole yhtä helppoa kuin muulloin, mutta kyllä me tästä selviämme. Rakennetaan muuria niin, että vahvistetaan noita pensaita oksilla ja risuilla”, sanoin. Kävelin litteän kiven luokse ja loikkasin sen päälle. Jäljistä päätellen oravat olivat touhunneet jotain kiven päällä, sillä sen harmaa pinta pilkotti lumen alta. Kiersin kiven uudelleen ja säikähdin, kun maa katosi altani. Liu’uin kiven alle ulvaisun saattelemana.
“Mesitähti!” Minttuliekki juoksi luokseni, “oletko sinä kunnossa?” Kampesin itseni pystyyn ja katselin ympärilleni. Kiven alla oli onkalo, niinpä tietenkin. Se oli ilmeisesti vanha ketunkolo tai jotakin.
“Olen. Taisin juuri löytää itselleni pesän”, hymähdin pienesti ja kiipesin takaisin maan pinnalle loivaa ylämäkeä pitkin. Minttuliekki vaikutti huojentuneelta.
“Palataan muiden luokse ja kerrotaan tästä”, sanoin.
Kaikki olivat innoissaan siitä, että olimme löytäneet leirin. Olimme matkan varrella ottaneet Daisyn ja Hallan matkaamme ja palanneet sitten muiden luokse.
Auringon laskiessa olimme jo kaikki päässeet uuteen leiriimme. Minua väsytti, mutta se ei nyt ollut ykkösprioriteetti. Leiristä täytyisi tehdä turvallisempi, jotta voisimme yöpyä täällä ensimmäisen yömme.
“Daisy, Minttuliekki, Halla ja Utu, teidän tehtävänne on rakentaa muureista niin kestäviä kuin vain kykenette. Peittäkää kaikki löytämänne kolot, jotta vihollinen ei pääse sisään leiriin muurin lävitse. Lilja, Kirsikka ja Olivia, teidän tehtävänne on päättää, ketkä nukkuvat missäkin pesissä. Olen varannut oman pesäni jo tuon litteän kiven alta. Minä käyn saalistamassa riistaa niin paljon kuin vain löydän. Ensimmäiset päivät ovat takuulla haastavimpia, mutta me kyllä selviämme tästä yhdessä”, sanoin kovalla äänellä niin, että koko pieni klaanini kuuli sanani. Kissat alkoivat touhuamaan heti.
Seuraavat päivät kuluivat hurjan nopeasti. Ne olivat täynnä leirin rakentamista, saalistamista ja partiointia. Kolmantena yönä päätin, että eloklaanilaiset tarvitsivat klaaninimet.
Nyt aurinko oli korkealla. Istuin litteän kiven päällä ja katselin aukiolle kerääntyneitä kissoja. Niitä oli alle kymmenen, joka oli pienehkö ongelma. Tarvitsisimme lisää väkeä ja pian. Kymmenen kissan klaani ei kauaa toimisi.
“Eloklaanissa on tapana antaa klaaninimi sen jokaiselle jäsenelle. Tähtiklaani on antanut päällikölle valtuuden päättää kissojen nimistä, joten tulen antamaan teille kaikille täysin uudet klaaninimet. Lilja, minä en voi antaa sinulle parantajanimeäsi. Puolen kuun aikaan matkaat Kuuluolaan, ja Tähtiklaanin parantajat antavat sinulle nimesi. Sen sijaan Daisy, astuisitko kanssani tähän kivelle”, pyysin, ja naaras loikkasi eteeni kivelle.
“Minä, Mesitähti, Eloklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän kissaan. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa saada soturinimi. Daisy, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania jopa henkesi uhalla?” kysyin naaraalta, joka katsoi minua suoraan silmiini.
“Lupaan”, kilpikonnakuvioinen kissa henkäisi.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Daisy, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Aurinkokajona. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja rohkeuttasi hyväksyen sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi”, sanoin ja kosketin hennosti soturin kuonoa omallani. Tein saman rituaalin myös Utulle, Hallalle, Olivialle ja Kirsikalle. Loppujen lopuksi hurrasimme heidän uusia nimiään:
“Aurinkokajo! Utusielu! Hallavarjo! Viherkatse! Kirsikkakuono!” Mutta vielä yksi asia oli tehtävä. Minun oli nimitettävä itselleni varapäällikkö. Eloklaani tarvitsisi varapäällikön, joka voisi auttaa minua ja koko klaania.
“Kokous ei ole vielä ohi, sillä minulla on vielä yksi asia”, sanoin tasaisella äänellä, ja kissat vaikenivat. Käänsin katseeni Minttuliekkiin, joka istui erillään muista hieman etäämmällä.
“Eloklaanin kissat, kuulkaa minua, kun nimitän Eloklaanin ensimmäisen varapäällikön. Lausun nämä sanat Tähtiklaanin edessä, jotta esi-isämme voivat kuulla ja hyväksyä valintani. Uusi varapäällikkö on Minttuliekki”, sanoin. Naaraan kasvoille piirtyi yllättynyt ilme, kun hän katsoi minua suoraan silmiini. Soturi kuitenkin astui kissojen eteen ja nyökkäsi kiitokseksi.
“Lupaan tehdä kaikkeni, että Eloklaani kukoistaisi ikuisesti”, naaras sanoi katsoessaan minua suoraan silmiini. Väläytin tälle pienen hymyn, jonka jälkeen klaani hurrasi Minttuliekin nimeä.
Päätin kokouksen ja loikkasin alas litteältä kiveltä. Kävelin Minttuliekin luokse.
“Kiitos, että otit paikan vastaan”, sanoin tasaisella äänellä. Naaras nyökkäsi.
“Oletko jo ilmoittanut rajapartioon lähtevät?” Minttuliekki kysyi. Naaras oli kertonut minulle paljon siitä, kuinka kaikki käytännössä toimisi. Varapäällikön tehtävä olisi järjestää partiot.
“En vielä. Ajattelin, että sinä voisit tehdä sen”, väläytin soturille hymyn. Minttuliekillä ei ollut mitään asiaa vastaan. Hän määräsi itsensä, Utusielun ja Hallavarjon partioon. Minä ja Aurinkokajo jäisimme vartioimaan leiriä.
Lilja oli kadonnut pesäänsä kahden kiven väliin. Hän oli etsinyt reviiriltä viimeisiä yrttejä, joita lumi ei ollut vielä tappanut. Yrttivarasto oli melko tyhjillään, mutta piti vain toivoa, ettei kukaan sairastuisi. Kirsikkakuono asui tällä hetkellä yksin klaaninvanhimpien pesässä, mutta Viherkatse pentuineen pitivät vanhukselle usein seuraa. Seuraavan puolikuun aikaan pennut olisivat kuusikuisia, ja he siirtyisivät oppilaiden pesään, joka oli toistaiseksi tyhillään.
Tuli puolikuun aika, ja Hillapentu ja Halavapentu ansaitsivat oppilasnimensä. Hillatassusta tuli minun oppilaani, ja Minttuliekki sai koulutettavakseen Halavatassun. Lauhalaukka oli palannut luoksemme, kun asiat Kuolonklaanissa eivät olleet sujuneet. Kolli oli ilmoittanut, ettei hän voisi elää samassa klaanissa veljensä kanssa, joka oli pettänyt oman veljensä häikäilemättömästi. Lisäksi olimme saaneet enemmänkin vahvistusta klaaniimme. Lähellä asuva erakkojoukko oli liittynyt Eloklaaniin. Lilja oli käynyt tapaamassa Tähtiklaania, ja hänet tunnettiin nyt nimellä Liljatuulena.
Arki alkoi pikkuhiljaa luistamaan, vaikkakin klaanielämä vaati totuttelua monelle eloklaanilaiselle. Minttuliekki oli ollut iso apu. Hän oli koko ikänsä ollut klaanikissa, ja tiesi siitä siis paljon.
“Tämähän alkaa hiljalleen jo sujumaan”, Aurinkokajo virnisti tullessaan luokseni. Naaras oli juuri ollut saalistuspartiossa Lauhalaukan, Okraviiksen ja Kirpputassun kanssa. Hymyilin lämpimästi kilpikonnakuvioiselle soturille.
“Saalistaminen vai klaanin arki?” vitsailin, sillä tiesin, ettei Aurinkokajo ollut mikään paras saalistaja. Naaras pyöräytti silmiään eikä vastannut.
“Koivumetsässä pyörii paljon erilaisia saaliseläimiä, tiesitkö sitä?” naaras kysyi, ja minä jatkoin hymyilemistä. Ei kulunut kauaakaan, kun Liljatuuli liittyi seuraksemme. Naaras oli napannut tuoresaaliskasasta hiiren, jonka hän nyt laski eteensä.
“Hei”, tervehdin pentuetoveriani lämpimällä äänellä. Liljatuuli tervehti meitä takaisin.
“Minun täytyy nyt mennä. Lupasin kertoa Pehmoturkille matkastamme”, Aurinkokajo sanoi ja lähti pois. Käännyin taas Liljatuulen puoleen.
“Mietin, että pitäisiköhän minun käydä tapaamassa Kuolonklaanin parantajaa?” sisareni aloitti varovasti.
“Punatähti tuskin pitäisi siitä, että menisit luvatta heidän reviirilleen”, huomautin.
“Ajattelin itse asiassa odottaa rajalla partiota, ja kertoa heille asiani. He voisivat viedä sen eteenpäin, ja parantaja voisi itse tulla meidän leiriimme”, Liljatuuli selitti suunnitelmansa. Se kuulosti ihan hyvältä. Vaikka tämä Hehkuaskel tulikin Kuolonklaanista, hän voisi kertoa sisarelleni yrteistä, joita täällä päin esiintyy.
“Se sopii minulle, kunhan et ylitä Kuolonklaanin rajaa ilman lupaa. Ota mukaasi joku sotureista, jos kuolonklaanilaiset tekevät jotakin odottamatonta”, sanoin. Liljatuuli nyökkäsi.
“Eloklaanista tulee vielä menestys”, naaras kehräsi ja alkoi syömään saalistaan. Naaras tarjosi sitä myös minulle, mutten ollut nälkäinen.
//kuka vaan voi jatkaa.
//4000 sanaa
