Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Viime aikoina oli tapahtunut paljon, ja pääni oli edelleen pyörällä kaikesta siitä. Olin joutunut omien yksityisasioideni lisäksi keskittyä päällikön tehtäviin ja hiirenkorvan ajan suurten harjoitusten järjestelemiseen.
Jollain tapaa oloni oli helpottunut, kun Aurinkokajo oli viimein saanut tietää totuuden, joskin vahingossa surkeimmalla hetkellä. Olimme keskustelleet, ja Aurinkokajo oli päättänyt lähteä klaanista. Olin yrittänyt puhua tälle, mutta sinikilpikonnakuvioinen naaras ei sanojensa mukaan voinut enää elää Eloklaanissa. Hän oli pahoillaan joutuessaan jättämään taakseen Nokkospilven, Kaurisunen ja Rastaskukan, mutta Loistotassun omasta tahdosta harmaa oppilas oli lähtenyt emonsa mukaan. Kahden kissan lähtö oli tuntunut pahalta. Ei siksi, että Eloklaani heikentyisi, vaan siksi, että minä ihan aidosti välitin heistä. Mutta minä en rakastanut Aurinkokajoa niin, miten kumppani rakasti kumppaniaan.
Olin saatellut kaksikon Eloklaanin eteläiselle rajalle, jossa Aurinkokajo ilmoitti olevansa jälleen Daisy. Sitten he lähtivät. Noin vain kaksi minulle tärkeää kissaa olivat poissa, enkä välttämättä enää koskaan näkisi heitä. Daisy oli kertonut, että he matkaisivat kaksijalkalaan. Entinen kotikisu toivoi, että hän voisi löytää hänelle ja Loistotassulle kaksijalan, joka huolehtisi heistä. Vaikka ajatus tuntuikin inhottavalta, en voinut sanoa siihen mitään. Minä olin tehnyt Daisylle kamalan tempun, ja hän oli täysin oikeutettu tekemään elämällään mitä itse tahtoi.
Vietimme tiiviisti aikaa Minttuliekin kanssa. En tiennyt, mitä me olimme vai olimmeko mitään, mutta tunteeni varapäällikköä kohtaan kasvoivat. Minua pelotti, sillä pelkäsin tunteideni lakastuvan samalla tavalla kuin kävi Daisyn kanssa. Oli pienoinen järkytys, kun Liljatuuli kertoi Minttuliekin odottavan pentuja.
Juuri ennen suuria harjoituksia naaras oli siirtynyt pentutarhalle odottamaan pentuettamme. Minun oli yhä vaikea uskoa, että tämä oli totta. Vielä hetki sitten olin ollut Aurinkokajon kumppani, ja nyt jo Minttuliekki odotti minulle pentuja. Koin olevani maailman surkein päällikkö, mutta klaanitovereideni lohduttavat sanat helpottivat. He eivät pitäneet minua hirviönä. Kaikilla oli tunteita, joille ei vain mahtanut mitään.
Harjoitusten kolmas osio oli alkanut. Joukkueet etsivät sammalpalloja metsästä kaikessa hiljaisuudessa.
”Löytyi!” Tuulitassun hihkaisu sai muut pysähtymään hetkeksi. Kuolonklaanin soturi kävi varmistamassa asian ja totesi, että joukkue todella oli löytänyt piilotetun sammalpallon. Sitten muut oppilaat jatkoivat kiivaasti kahden muun sammalpallon etsintää. Jännittyneenä seurasin erityisesti neljännen ja viidennen joukkueen suoritusta. Vaikka en piitannutkaan voitosta, niin silti toivoin eloklaanilaisjoukkueiden pärjäävän harjoituksissa. Kuolonklaanilaisille tämä oli tuttu juttu, mutta me olimme osallistumassa ensimmäistä kertaa.
Kohtasin puolivahingossa katseellani raidallisen kuolonklaanilaissoturin katseen. Kollin kylmä katse sai miltei karvani nousemaan pystyyn, mutta siitä huolimatta päätin lähestyä tätä. Vaikka tiedostin hyvin sen, ettei eloklaanilaiset ja kuolonklaanilaiset saaneet tutustua, voisin kuitenkin yrittää saada kollin kanssa edes pienen keskustelun aikaiseksi.
”Hei”, tervehdin soturia päästessäni tuon vierelle. Kissa katsoi minua ja nyökkäsi tervehdykseksi.
”Kuka heistä on sinun oppilaasi?” esitin kysymyksen ja käänsin katseeni oppilaisiin, jotka temmelsivät metsässä nuuskien ympäristöään ja kaivellen jokaisen pienimmänkin kolon sammalpallon varalta.
//Sähkö?
// 428 sanaa
