Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Kasvoilleni kiipesi huvittunut hymy, kun kuulin Omenatassun sanat. Oli pakko myöntää, että hän oli oikeassa. Henkäysvarjo oli takuulla ansainnut oppilaan sanat. Kuolonklaanin varapäällikkö oli ollut epäreilu koko kohtaamisemme ajan. Tähtiklaanille kiitos, että hän oli jättänyt asian sikseen ja jatkanut matkaansa.
”Jääköön se meidän väliseksemme, mutta ehkä hän ansaitsi kaiken mitä sanoit. Se oli siitä huolimatta typerää. Kuolonklaanilaiset ovat arvaamattomia, ja heidät koulutetaan tappamaan vihollisensa epäröimättä”, vastasin ja katsoin Omenatassua vakavana. Naaras kallisti pienesti päätään.
”Mutta eikö soturilaki kiellä sen?” naaras kysyi.
”Kuolonklaani ei elä soturilain mukaisesti, koska he eivät usko Tähtiklaanin olemassaoloon. Kuolonklaanilla on aikalailla omat sääntönsä, mutta he ovat sitoutuneet noudattamaan sääntöjä, jotka minä ja Punatähti laadimme perustaessani Eloklaanin”, selostin rauhallisella äänellä. Naaras nyökkäili ja kuunteli minua tarkkaavaisesti.
Ylitimme astinkiviä pitkin joen, ja jatkoimme matkaa kohti leiriä. Nummialue oli muuttunut taas sekametsäksi. Hidastin tahtiani, kun lähestyimme leiriä.
”En tiedä miten paljon kiinnitit huomiota kuolonklaanilaisten hajuihin, mutta tahdon silti kysyä. Tunnistatko tulevaisuudessa Kuolonklaanin hajun, jos törmäät siihen?” kysyin ja katsoin oppilastani. Omenatassu nyökkäsi epäröimättä.
”Eihän sitä voi olla haistamatta! Kamala sietämätön katku, melkein yhtä paha kuin ukkospolku!” kanelinruskea naaras vastasi. Nyökkäsin tyytyväisenä.
”Hyvä. Jatkamme harjoitusten parissa huomenna aurinkohuipun aikaan. Loppupäivän ja huomisen aamupäivän tehtävänäsi on tutustua leirin hajuihin. Tutustu etenkin eri saaliseläinten hajuihin, sillä jatkamme huomenna harjoituksia saalistuksen perusteiden parissa”, kerroin rauhallisella äänellä.
”Saanko huomenna etsiä sen jäniksen käpäliini ja ottaa sen kiinni?” oppilas kysyi ja heilautti häntäänsä puolelta toiselle. Naurahdin huvittuneesti.
”Kuten huomasit, se jänis juoksi paljon kovempaa kuin sinä. Ennen kuin voit saalistaa jäniksiä, sinun täytyy osata vaania ja ennakoida sen liikkeet. Saalistamme ensin pieniä ja helpompia eläimiä, kuten hiiriä”, hymyilin leveästi. Omenatassu tuhahti, mutta pysyi vaiti.
Kiersin leirin sisäänkäynnin edessä olevan kiven ja astuin piikkihernetunneliin oppilaani edellä.
”Ota itsellesi jotakin syötävää ja nuku hyvät yöunet. Älä kuitenkaan unohda tehtävää, jonka annoin sinulle”, sanoin ja katsahdin vielä kanelinruskean oppilaan suuntaan. Omenatassu lupasi haistella asioita, ja minä poistuin hänen luotaan. Aurinkokajo loikoili leirin laitamilla ja nautti auringon lämpimistä säteistä.
”Hei”, tervehdin kumppaniani hymyillen. Sinikilpikonnakuvioinen soturi nousi ylös ja puski turkkiani kehräten.
”Miten harjoitukset menivät?” naaras kysyi ja vilkaisi Omenatassun suuntaan.
”Omenatassu oppi tunnistamaan erilaisia hajuja, ja lopulta onnistui eksymään Kuolonklaanin reviirille. Kohtasimme partion, mutta Henkäysvarjo lupasi antaa asian tällä kertaa olla”, vastasin irvistäen. Aurinkokajo näytti säikähtäneeltä.
”Onneksi he eivät hyökänneet kimppuunne”, naaras huokaisi huojentuneesti.
”Niin”, vastasin ja käänsin katseeni kumppaniini. Olin huomannut jo jokin aika sitten, ettei sydämeni alkanut pamppailemaan samalla tavalla kuten ennen katsoessani naarasta. Tuntui pahalta, sillä en tuntenut muuta kuin syvää ystävyyttä naarasta kohtaan. Ihastus ei ollutkaan muodostunut rakkaudeksi, vaan pentujen synnyttyä välimme olivat kuin ystävillä. Aurinkokajo kuitenkin vannoi palavasti rakkauttaan minua kohtaan, enkä vain voinut sanoa hänelle, etten ehkä tuntenutkaan samoin. Minä halusin rakastaa Aurinkokajoa, jonka vuoksi olin valmis yrittämään vielä.
Ehkä rakkaus tulisi ajan kanssa, ja tämä kaikki johtui vain kiireistäni.
//Omena voi vaikka jatkaa.
// 457 sanaa
