Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Harhamiete oli saapunut luokseni ripein askelin. Olin istuskellut pääaukiolla ja katsellut tyytyväisenä eloklaanilaisia ja heidän askareitaan. Päivä oli omien askareideni suhteen rauhallinen. Minttuliekin palattua takaisin varapäällikön tehtäviin, minunkin hommani olivat helpottuneet huomattavasti. Välillä oli jopa niin rauhallisia päiviä, etten ihan tiennyt miten päin olla. Sellaiset päivät olin useimmiten kuluttanut johonkin hyödylliseen, kuten saalistamiseen tai muiden auttamiseen. Tämä lehtikato oli taas kerran ollut erityisen rankka Eloklaanille, sillä saalista oli vähän ja viheryskä oli koitunut monen hyvän soturin kohtaloksi.
Harhamietteen sanat yllättivät minut, enkä aluksi osannut sanoa oikein mitään. Soturi ilmaisi halunsa lähteä etsimään muinaisten klaanien reviirejä, ja ottaa Omenahuuman ja Kirpputäplän mukaansa. Nuoren soturin katse kertoi hänen olevan vakavissaan. Silmissä oli palo, jota en hennonnut sammuttaa. En tiennyt, miten Eloklaani pärjäisi kolmen kissan lähdettyä, mutta tiesin, etten voisi kahlita ketään klaaniin.
”Aiotteko tulla takaisin?” kysyin rauhallisella äänellä kohdatessani taas Harhamietteen siniharmaan katseen. Kolli kohautti lapojaan.
”Omenahuuma ja Kirpputäplä puhuivat paluusta, mutta itse en voi luvata mitään”, valkea kolli lausahti. Niin kamalalta kuin se tuntuikin, en voinut seistä kolmikon suunnitelmien tiellä. Heidän tilanteessaan olisin itsekin saattanut lähteä matkalle. Pysyin hetken vaiti, miettien vielä tarkkaan lopullista vastaustani. Olimme kulkeneet muinaisten klaanien reviirien halki etsiessämme Kuolonklaania, joten tiesin itsekin, miten erityinen se paikka oli. Leimusilmä oli kaiketi kertonut matkastamme Harhamietteelle, koska hän oli tullut kysymään minulta opastusta omalle matkalleen.
Katseeni oli liukunut Harhamietteestä harmaalle taivaalle, kun upposin mietteisiini. Lopullisen päätöksen tehtyäni, laskin vihreän katseeni nuoreen kolliin ja hymyilin.
”Matkastani on kulunut kauan, mutta voin opastaa teitä parhaani mukaan. Matkallanne on kuitenkin paljon vaaroja, joista teidän täytyy selviytyä itse”, mieleni synkkeni taas, muistellessani matkaa. Pian klaanien reviirien jälkeen olimme saapuneet kaksijalkalaan, joka oli kuhissut kujakissayhteisöksi itseään kutsuvia kulkukissoja. Siellä olimme kohdanneet ensimmäistä kertaa Lauhalaukan.
Yhteisössä olin riistänyt heidän johtajaltaan hengen. Se oli ollut ainoa tapa jatkaa matkaa. Heidän johtajansa kuoleman myötä, olin vapauttanut jokaisen yhteisöön pakotetun kissan, ja antanut heille mahdollisuuden vapauteen. Sen kaksijalkalan jälkeen olimme kiertäneet jokaisen vastaan tulevan kaksijalkalan ja kulkeneet vain metsissä ja nummilla.
”Muinaiset klaanit ovat lännessä päin. Matka on pitkä, mutta hyvällä tuurilla onnistutte taittamaan sen alle kahdessa kuussa. Välttäkää kaksijalkaloita, niissä piilee paljon vaaroja, jotka olivat vähällä koitua myös meidän kohtaloksemme”, naukaisin vakavana. Kujakissayhteisöä tuskin enää oli olemassakaan, mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen.
Selostin Harhamietteelle vielä reittiä sen verran, mitä siitä muistin. Yritin kuvailla metsiä, joiden halki olimme vaeltaneet ja kaikkea, mitä olimme milloinkin nähneet.
”Tunnistatte muinaisten klaanien reviirit valtavista kivistä, Korkokivistä. Tullessanne täältä päin, niiden pitäisi olla ensimmäinen asia mitä näette. Korkokivien takaa löydätte muinaisten klaanien reviirit”, päätin opastukseni siihen. Harhamiete kuunteli tarkkaavaisesti ja nyökkäsi aina, kun olin saanut yhden asian selitettyä.
”Voinko auttaa vielä jotenkin?” esitin kollille kysymyksen.
//Harha?
// 433 sanaa
