Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Tuntui pahalta nähdä oma klaanitoveri niin surkeana mitä Hallavarjo oli. Valkea soturi oli menettänyt miltei puolitoista kuuta sitten tyttärensä, eikä suru näyttänyt helpottavan lainkaan. Olin huomannut hänen alakulonsa ja halunnut auttaa kollia. Tiesin itsekin, miltä oman pennun menettäminen tuntui.
Karpalonenän kuolemasta oli jo aikaa, mutta edelleen ikävöin poikaani, joka oli menettänyt henkensä Tyrskytassun kynsissä. Kaurisunen kuolemasta ei ollut kauaakaan, kolli oli menehtynyt Lehtikadon aikana viheryskään. Loistotassun menetys ei ollut niin pysyvä, sillä hän oli muuttanut emonsa kanssa kaiketi kaksijalkalaan, kuten Aurinkokajo oli suunnitellut. En uskonut näkeväni poikaani enää koskaan. Eikä tietenkään saanut unohtaa pientä Kärsämöpentua, jonka Tyrskytassu ystävineen oli riistänyt meiltä. Ruskea kolli oli vienyt pennuistani kaksi. Pahinta oli, etten tiennyt, mikä Kärsämöpennun kohtalo oli lopulta ollut. Saattoi olla, että hän oli yhä elossa tai sitten ei.
Keskustelumme pysyi aluksi Halavaviiksessä, mutta kääntyi Hallavarjon aloitteesta toisaalle. Tuntui hyvältä kuulla, että klaanitoverini pitivät minua hyvänä päällikkönä. Se oli paras lahja, mitä päällikkö saattoi klaaniltaan saada. Valkea kolli otti puheeksi Talvikkitassun ja hänen tylyn käytöksensä, jonka varmasti kaikki olivat huomanneet. Leikkimielellä järjestetyt hiirenkorvan alun suuret harjoitukset olivat olleet Talvikkitassulle iso juttu. Naaras oli ottanut harjoitukset niin tosissaan, että oli ilmeisesti suuttunut siitä, ettei hänen joukkueensa sijoittunut ensimmäiseksi.
”Olen pahoillani, jos hän on ollut inhottava sinua kohtaan. Luulen, että minun täytyy keskustella vakavasti hänen kanssaan myöhemmin tänään”, naukaisin päätäni pudistellen. Hallavarjo katsoi minua myötätuntoisesti.
”Ei sinun pidä olla pahoillaan Talvikkitassun puolesta, et ole vastuussa tyttäresi sanomisista”, kolli sanoi ja väläytti minulle pienen hymyn.
”Niin, mutta ehkä olen laiminlyönyt vastuutani hänen isänään. Okraviiksi on kertonut, että Talvikkitassu koettelee rajojaan karkailemalla leiristä luvatta jatkuvasti”, kerroin soturille. Olin huolissani tyttärestäni ja hänen tulevaisuudestaan. Päästäkseen soturiksi, hän ei voisi jatkaa sääntöjen rikkomista.
Partio jatkoi matkaa kaikessa rauhassa. Keskityin lähinnä tarkkailemaan ympäristöämme, jotta mikään tai kukaan ei pääsisi yllättämään meitä.
Joitain kuita sitten Mahlahalla, Lauhalaukka ja Metsähalla olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Eloklaanilaisten hajujäljet olivat päättyneet joessa olevaan aukkoon, mutta Metsähallan jäljet olivat vieneet aina reviirin rajan taakse. Kahden soturin kohtalo oli piinannut minua pitkään, erityisesti öisin. He olivat kai joutuneet veden varaan, mutta kukaan ei tiennyt, oliko se koitunut heidän kohtalokseen. Hyvällä tuurilla kaksikko saattoi olla elossa, jos virta oli vienyt heidät kauas Eloklaanin reviiriltä. Toivo heidän paluustaan oli lähestulkoon mennyttä, ei kukaan enää odottanut heidän palaavan hengissä. Kuiden kuluessa heistä puhuminen oli lopetettu, ja nyt enää vain harvoin kuulin heidän nimensä mainittavan pääaukiolla.
Kävellessämme metsässä, olin kuulevinani lähistöltä rasahduksen. Vaikka kuinka yritin etsiä merkkejä lähellä olevasta kissasta, ketään ei näkynyt. Ilmassa ei leijaillut epämääräisiä hajuja, joten jätin asian sikseen. Kaiketi äänen oli päästänyt jokin eläin, joka piileksi jossain läheisessä pensaikossa.
Yllätyksekseni matkan varrelle tupsahti tuttu hajujälki, joka kuului epäilemättä Talvikkitassulle. Naaras oli mennyt tästä hetki sitten yksin. Yritin silmäillä ympäristöäni hieman tarkemmin, jos olisinkin sattunut näkemään tyttäreni jossain. Metsä oli kuitenkin aivan hiljainen, eikä missään näkynyt kissan kissaa. Toivoin hartaasti, että Talvikkitassu oli metsässä Okraviiksen luvalla.
Päästyämme takaisin leiriin, kukin partion jäsen lähti omille teilleen, kiittäen ensin partiosta muita jäseniä. Ennen kuin päästin Hallavarjon liukenemaan paikalta, pysäytin hänet.
”Odota”, naukaisin, kun kolli oli jo ehtinyt kääntää valkean selkänsä minulle. Hän kääntyi yllättyneenä puoleeni.
”Jos koskaan tarvitset juttuseuraa, niin älä epäröi tulla luokseni. Minulle on tärkeää, että kaikki eloklaanilaiset voivat hyvin. Olet tervetullut seuraani vaikka keskellä yötä, jos siltä tuntuu”, lausahdin lämpimällä äänellä. Hallavarjon kasvoille hiipi ujonpuoleinen, mutta kiitollinen hymy.
”Kiitos, Mesitähti”, valkoturkkinen kolli sanoi ennen kuin lähti kulkemaan kohti sotureiden pesää.
Ajatukseni palasivat takaisin Talvikkitassuun. Kiersin katseellani leiriä toivoen, etten löytäisi hänen mestariaan aukiolta. Ikävä kyllä, näin raitaturkkisen kissan istuskelevan yksinään leirin seinustan liepeillä. Okraviiksi näykki ajatuksissaan varpusta, eikä huomannut heti minun lähestyvän häntä. Päästyäni parin ketunmitan päähän, vaaleanruskea kolli nosti vihreän, aavistuksen verran tympiintyneen katseensa minuun. Tunnistaessaan tulijan, Okraviiksen ilme muuttui hitusen ystävällisempään suuntaan. Soturi sylkäisi suustaan höyheniä, voidakseen esittää minulle kysymyksen:
”Oliko sinulla asiaa?”
”Oli, tahdon keskustella Talvikkitassusta. Löysin hänen tuoreet hajujälkensä juuri äsken metsästä. Oletko tietoinen, että hän on leirin ulkopuolella yksin?” esitin kysymyksen mahdollisimman kohteliaasti kollille, sillä tiesin hänen olevan toisinaan hieman äkkipikainen. Okraviiksen kasvoille kohosi tympääntynyt ilme hänen kuullessaan sanani.
”Taasko se pirulainen on karannut? Hänen koulutuksensa käy mahdottomaksi tottelemattomuuden vuoksi. Meidän piti mennä auringonlaskun jälkeen harjoittelemaan, mutta voin vannoa, ettei hän ole lähdössä mihinkään palattuaan omalta retkeltään”, raidallinen soturi pihisi päätään pudistellen. Kollin häntä piiskasi ilmaa, hän tosiaan oli jo kyllästynyt Talvikkitassun metkuihin, eikä se sinänsä ollut ihmekään.
”Sovitaanko niin, että pidätte tämän illan vapaana, niin minä keskustelen Talvikkitassun kanssa?” ehdotin varovasti, jotten suututtaisi kollia enempää. Okraviiksi tuhahti ja pyöräytti silmiään.
”Aivan sama. Pidäkin huoli, että hän tottelee minua jatkossa”, kolli murahti. Okraviiksen vihaisuus sai oloni epämukavaksi, joten katsoin parhaalta lähteä paikalta. Ymmärsin hänen turhautuneisuutensa, mutta Talvikkitassu kaipasi nyt ymmärrystä, eikä vihaa ja raivoa. Hän oli vasta nuori, ja nuoret olivat toisinaan ajattelemattomia.
Odottelin leirin pääaukiolla pitkään, ennen kuin Talvikkitassu suvaitsi palata leiriin. Naaras hiipi hiljaa piikkihernetunnelista pääaukiolle, yrittäen hyödyntää muurien varjoja. Naaras ei kuitenkaan onnistunut välttämään katsettani, ja hän taisi huomata sen itsekin. Katseemme kohtasi, kun Talvikkitassu oli miltei klaaninvanhimpien pesän kohdalla. Nousin nopeasti ylös ja kävelin ripein askelin tyttäreni luokse.
”Okraviiksi kertoi, että olit taas luvatta metsässä”, aloitin tiukasti menemällä suoraan aiheeseen, ”tiedät varmasti hyvin, ettei niin saa tehdä.” Ankara katseeni kuitenkin hiipui, kun siirryin seuraavaan aiheeseen:
”Olen huomannut, että jokin painaa mieltäsi. Puhu minulle, Talvikkitassu. Sinun ei tarvitse puida yksin mielessäsi asioita, jotka ovat vaikeita. Tiedät kai, että jos näin jatkuu, et voi ansaita soturinimeäsi. Sinun olosikin helpottuu, jos keskustelet pahan olon pois.”
//Talvikki?
