Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Olin helpottunut, kun minun ei tarvinnut vastata Minttuliekin kysymykseen. Juuri kun olin ollut vastaamassa, leiriin oli saapunut vieras kissa, joka kantoi suussaan pentua. Huokaisin helpotuksesta ja lähdin suunnistamaan kohti tulijaa.
Valkea kollikissa laski pennun maahan nähdessään minun ja Minttuliekin lähestyvän. Ilmeisesti kolli tunnisti minut. Kenties hän oli ollut mukana kokoontumisessa, vaikken ollutkaan kiinnittänyt kolliin aiemmin huomiota. Kissa haisi voimakkaasti kuolonklaanilaiselle. Mitä kuolonklaanilainen teki leirissä ja vielä noin pienen pennun kanssa? Pentu vääntelehti maassa onnettomasti vikisten. Pienokainen vaikutti korkeintaan parin päivän ikäiseltä, jos edes niin vanhalta.
En ehtinyt sanoa mitään, kun soturi-ikäinen kissa avasi itse suunsa:
”Olen Väärävarjo, tulen Kuolonklaanista poikani kanssa. Tilanne on se, etten syystä tai toisesta voi asua klaanissani enää. Pyydän sinun lupaasi liittyä Eloklaaniin. Jos et ota minua, ota edes poikani. Hän tarvitsee maitoa.”
Siristin aavistuksen verran silmiäni. Kuolonklaanilainen katsoi minua suoraan silmiini. Hänen katseestaan näki, että kolli oli tosissaan. Kasvoilleni muodostui pehmeä hymy, kun laskin katseeni pieneen pentuun.
”Olette molemmat tervetulleita Eloklaaniin. Valitettavasti ainoa kuningattaremme ei ole vielä synnyttänyt, joten pentu tarvitsee maidon jostain muualta”, katsoin pahoitellen Väärävarjoksi esittäytynyttä kollia. Kolli näytti pettyneeltä. Kukaan ei ehtinyt siinä hetkessä sanoa enää mitään, kun parantajan pesältä kuului parkaisu.
Asiat etenivät sen illan aikana varsin nopeasti. Aurinkokajon synnytys oli alkanut, ja kuningatar oli synnyttänyt yhden pennun. Liljatuulen mukaan oli onni, että pentuja oli vain yksi. Jos niitä olisi ollut useampi, eivät he todennäköisesti olisi selvinneet, kun synnytys oli käynnistynyt etuajassa. Nyt yksi pentu oli kasvanut tarpeeksi selvitäkseen hengissä. Tummanharmaa kollipentu oli sisareni mukaan terve.
Aurinkokajo oli väsynyt, mutta hänkin selviäisi.
”Minulla on sinulle pyyntö”, sanoin kumppanilleni, kun hän ja pentumme olivat siirtyneet pentutarhalle. Naaras katsoi minua kysyvästi.
”Eräs kuolonklaanilaiskolli saapui leiriin pentunsa kanssa. Pentu on syntynyt tänään ja hän tarvitsee kipeästi maitoa. Voisitko millään huolehtia pentumme lisäksi myös hänestä?” kysyin varovasti. Aurinkokajo oli aina suhtautunut varauksella Kuolonklaaniin, enkä tiennyt, miten hän suhtautuisi vieraan klaanin pentuun.
Kilpikonnakuvioinen kuningatar laski hetkeksi katseensa tummanharmaaseen pentuun ja nyökkäsi hetken kuluttua.
”Tuo hänet vain tänne”, naaras lausahti hennosti hymyillen.
Ja niin minä teinkin. Hain pienokaisen klaaninvanhimpien pesältä, jonne hänet oli hetkellisesti majoitettu, ja vein Aurinkokajon luokse. Väärävarjo olisi halunnut tulla mukaan, mutta mahtoi olla parempi, että kolli pysytteli ainakin aluksi poissa Aurinkokajon silmistä.
Valkea kollipentu alkoi imeä tarmokkaasti maitoa.
”Kiitos. Jätän teidät nyt lepäämään”, huokaisin hiljaa ja kosketin kuonollani Aurinkokajon otsaa.
”Hyvää yötä”, naaras kuiskasi.
Pääaukio oli muuten tyhjillään, mutta Minttuliekki, Väärävarjo ja Lauhalaukka istuskelivat yhä aukiolla kolmistaan keskustellen.
”Näytä Väärävarjolle minne hän voi tehdä vuoteensa. Käydään huomenna lisää asioita läpi, kun Mesitähtikin ehtii paikalle”, Minttuliekki sanoi Lauhalaukalle. Kuullessaan askeleeni punaruskea naaras kääntyi minun puoleeni.
”Pentu saa nyt ruokaa, Aurinkokajo pitää hänestä hyvän huolen. Voit taas huomenna nähdä pentusi”, sanoin Väärävarjolle, joka vaikutti huojentuneelta.
”Kiitos. Ette arvaakaan, miten paljon tämä merkitsee meille”, valkea kolli sanoi ja hymyili haikeasti.
”Totta kai”, totesin ja istuin alas Minttuliekin vierelle. Lauhalaukka viittoi valkean soturin peräänsä kohti sotureiden pesää.
Aurinko oli laskenut, ja pilvetön taivas oli tummunut. Kuu ja tähdet loistivat kirkkaina taivaalla.
Kun nostin katseeni ylöspäin, näin pimeässä kiiluvat silmät läheisessä koivussa. Yövartiossa oleva soturi oli kaiketi kiivennyt puuhun, vartioimaan leiriä. Käänsin vihreän katseeni Minttuliekkiin.
”Aika tapahtumarikas päivä”, naurahdin pienesti. Minttuliekki nyökkäsi.
”Miten Aurinkokajo voi?” varapäällikkö kysyi.
”Hän on väsynyt, mutta se kuuluu asiaan”, kerroin ja toivoin, ettei meidän tarvitsisi juuri nyt keskustella kumppanistani tai pennusta, joka oli tullut itsellenikin varsinaisena yllätyksenä. Jos olisin osannut varautua tähän, suhtautumiseni olisi voinut olla parempi. Minua ahdisti kovasti ajatus siitä, että joutuisin esittämään yhä enemmän onnellista perheenisää, vaikka todellisuudessa olin ties kuinka kauan yrittänyt löytää sopivaa keinoa, miten voisin jättää Aurinkokajon siististi.
”Oletko sinä kunnossa?” Minttuliekki esitti saman kysymyksen, johon en aiemmin ollut ehtinyt vastata. Kenties varapäällikkö oli huomannut vaisun olemukseni ja synkän ilmeeni. Kohautin vastaukseksi lapojani.
”Minusta tuntuu, etten minä enää rakasta Aurinkokajoa”, kuiskasin hiljaa niin, ettei kukaan muu kuulisi sanojani. En tiennyt, oliko edes Minttuliekki kuullut niitä. Oloni oli onneton, mutta helpottunut saadessani sanoa viimeinkin ajatukseni ääneen. Jos en olisi ollut näin väsynyt, olisin varmaankin pysynyt hiljaa ja yrittänyt esittää, että kaikki oli hyvin.
//Minttu?
// 655 sanaa
