Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Pysyttelin Omenatassun takana, kun oppilas vaani pörröhäntäistä oravaa. Pidätin hengitystäni, kun oppilas hiipi askel askeleelta lähemmäksi eläintä. Olin hetken ajan varma, että kanelinruskea oppilas voisi saada oravan kiinni, mutta sitten hän teki yhden pienen virheen. Omenatassu ei ollut kiinnittänyt huomiota maassa lojuvaan oksaan, joten naaras astui sen päälle. Kuului pieni rasahdus, jonka myös orava kuuli.
En ehtinyt tehdä mitään, kun Omenatassu lähti eläimen perään. Epäonnekseni orava kapusi lähimpään puuhun, ja Omenatassu seurasi perässä. Kuten arvata saattaa, reilu kuusikuinen oppilas ei kai aiemmin ollut kiivennyt puuhun. Omenatassu taisi tajuta sen liian myöhään, sillä kun orava katosi näköpiiristä, Omenatassu pysähtyi ja upotti kyntensä puun runkoon. Kanelinruskean kissan keho alkoi täristä.
”Mesitähti, auta!” kissa parkaisi onnettoman kuuloisesti.
”Älä liiku, pidä kiinni puun rungosta ja pysy paikoillasi!” ohjeistin oppilasta ja kiiruhdin puun luokse. En epäröinyt, kun otin pienesti vauhtia ja lähdin kiipeämään puunrunkoa pitkin ylöspäin kohti Omenatassua. Oppilas oli monen ketunmitan päässä maan pinnasta. Pudotus ei ollut mikään valtava, mutta noin nuori kissa voisi helposti murtaa käpälänsä alastulossa. Jouduin keskittymään täysillä kiipeämiseen. En koskaan ollut ollut mikään mestarikiipeilijä. Pääsin puuhun ja alas, mutta se jäikin sitten siihen.
Kun pääsin Omenatassun korkeudelle, jouduin hetken miettimään miten toimisin. Arvelin, ettei Omenatassu pääsisi omin avuin alas. Oppilas tärisi niin holtittomasti, että hän tuskin pystyisi keskittymään ohjeisiini. Täytyisi kantaa hänet alas.
”Miten minä pääsen täältä alas?” Omenatassu kysyi ääni väristen, muttei avannut suljettuja silmiään.
”Minä autan sinua. Tartun kohta kiinni niskanahastasi, mutta älä irrota otettasi puun rungosta. Lähden kulkemaan hitaasti alaspäin, ja sinun täytyy tulla kanssani. Luuletko, että pystyt siihen?” kysyin. Omenatassu mietti hetken.
”Entä jos minä putoan?” naaras kysyi ja raotti pienesti silmiään kohdatakseen katseeni.
”Et sinä putoa, minä pidän sinusta kiinni”, lupasin, vaikken ollut itsekään kovin varma suunnitelmastani. Tärkeintä oli, että edes Omenatassu luottaisi tähän suunnitelmaan. Parempi yksi epävarma kissa kuin kaksi. Omenatassu harkitsi hetken, jonka jälkeen hän nyökkäsi ja sulki taas silmänsä. Kurottauduin kohti naarasta, ja tartuin kiinni tuon niskanahkaan. Kun ote oli varma, lähdin hivuttautumaan askel askeleelta alaspäin pitkin puunrunkoa.
Samassa Omenatassu päästi irti puunrungosta. Jos en olisi pitänyt hampaillani kiinni oppilaan niskasta, olisin käskenyt häntä ottamaan puunrungosta kiinni. Omenatassu parkaisi pelosta. Jouduin nyt kannattelemaan sekä itseäni, että oppilasta. Suunnitelma ei ollut mennyt ihan putkeen, mutta täytyisi päästä alas. Oppilaan kannattelu alkoi särkeä leukojani, joten pakotin itseni liikkumaan. Epävarmoin liikkein onnistuin pääsemään ketunmitan verran alaspäin. Leukani alkoivat väsyä.
Matkaa maanpinnalle oli arviolta pari-kolme ketunmittaa. Siispä irrotin otteeni puusta ja ponkaisin itseni takajaloillani kohti maanpintaa.
Laskeuduin sulavasti aluskasvillisuuden sekaan ja laskin Omenatassun maahan. Oppilaan hengitys oli raskasta, ja tuo jäi hetkeksi makaamaan maahan.
”Olin aivan varma, että minä kuolen!” kanelinruskea naaras parkaisi. Mieleni teki vastata, että minä pelkäsin aivan samaa, mutta tiesin ettei oppilas haluaisi kuulla niitä sanoja.
”Oletko sinä kunnossa? Eihän sinuun sattunut, kun loikkasin alas puusta?” kysyin ja katsoin huolestuneena Omenatassua. Naaras kampesi itsensä pystyyn.
”Ei tässä mitään. Kiva olla taas maan pinnalla. Mitä me teemme seuraavaksi?” Omenatassu kysyi ja nosti ruskean katseensa minuun. En ollut yllättynyt naaraan reaktiosta. Kasvoilleni levisi huvittunut virne. Olin kiitollinen siitä, ettei Omenatassulle ollut käynyt kuinkaan.
”Eiköhän nämä harjoitukset olleet tässä. Jatkamme saalistusharjoituksia joku toinen kerta. Ensi yönä on kokoontuminen, joten saat huomenna pitää vapaapäivän. Seuraavissa harjoituksissa opettelemme helppoja taisteluliikkeitä ja ylipäätään kerron sinulle taistelemisesta”, selitin rauhallisella äänellä. En osannut sanoa, oliko Omenatassu pettynyt vai tyytyväinen harjoitusten päättymisestä, sillä naaras vain nyökkäsi ja sivuutti aiheen kokonaan.
”Mikä on kokoontuminen? En ole aiemmin kuullut siitä”, oppilas kysyi uteliaana lähtiessään kulkemaan rinnallani kohti leiriä.
”Kokoontumisessa Eloklaani ja Kuolonklaani tapaavat täysikuun aikaan. Aiemmin sellaisia ei ole järjestetty, mutta Punatähti lupasi, että tänä yönä Eloklaani ja Kuolonklaani tapaisivat Kuolonklaanin reviirillä sijaitsevalla Kivikukkulalla. Kokoontumisessa minä ja Punatähti kerromme viimeisen kuun aikana omassa klaanissamme tapahtuneet tärkeät asiat”, yritin selittää asian mahdollisimman yksinkertaisesti. En ollut aiemmin itse ollut kokoontumisessa, mutta Helmiloiste oli kertonut siitä minulle. Hän oli vienyt minut katsomaan vuodenaikoja sitten ollutta kokoontumista. Mielestäni se oli ollut jokseenkin upea näky. Jokaisesta klaanista oli osallistujia, ja kaikki olivat sulassa sovussa keskenään. Eri klaanien kissat vaihtoivat kuulumisia keskenään, vaikka he tiesivät, ettei heistä koskaan voisi tulla tuttavia enempää.
”Lähteekö koko Eloklaani kokoontumiseen?” Omenatassu kysyi. Naurahdin huvittuneesti.
”Ei suinkaan. Mukaan lähtevät päällikön, parantajan ja varapäällikön lisäksi joitakin sotureita, oppilaita, mahdollisesti kuningatar ja klaaninvanhin”, sanoin ja vilkaisin puhuessani vierelläni kulkevaa Omenatassua.
”Pääsenkö minä mukaan? Voisin taas sanoa jollekin kuolonklaanilaiselle suorat sanat!” oppilas innostui.
”Kokoontumiseen lähtijät selviää tämän illan aikana, mutta sellaista ei saa tehdä. Täysikuun kokoontuminen on rauhanomainen tapahtuma, ja silloin klaanien välillä on aselepo. Riitaa ei saa haastaa tai Tähtiklaani suuttuu ja peittää kuun näkyvistä”, sanoin vakavana. Omenatassu tuhahti jotakin epämääräistä vastaukseksi.
Palattuamme leiriin, aterioin yhdessä Liljatuulen ja Utusielun kanssa. Keskustelimme niitä näitä ja jaoimme yhdessä suuren jäniksen. Pian syömisen jälkeen kutsuin koko klaanin koolle.
”Kuten olen aiemmin jo asiasta maininnut, olen sopinut Punatähden kanssa täysikuun kokoontumisesta. Tästä lähtien joka täysikuu otan mukaani osan Eloklaanista, ja käymme rauhanomaisesti tapaamassa kuolonklaanilaisia ja vaihtamassa heidän kanssaan kuulumisia. Kokoontumisen tarkoituksena ei suinkaan ole ystävystyä kuolonklaanilaisten kanssa, vaan tulla heidän kanssaan toimeen. Olen valinnut mukaan lähtevät kissat. Joka kerta kokoontumiseen pääsee eri kissoja mukaan, joten jos et pääse tällä kertaa, voi seuraavalla kerralla asia olla toisin”, selostin rauhallisella äänellä, jotta jokainen varmasti ymmärtäisi sanomani.
”Mukaan lähtevät minun lisäkseni Liljatuuli, Minttuliekki, Pehmoturkki, Hillasielu, Iltakaiku, Taivaslaulu, Hiilihammas, Korppisiipi, Kirsikkanenä, Kauristassu, Nokkostassu ja Ruskatassu. Levätkää ennen kokoontumista, sillä pääsette sen jälkeen nukkumaan vasta kuuhuipun jälkeen. Lähdemme matkaan sitten, kun aurinko on laskenut”, päätin kokouksen loikkaamalla alas Litteäkiveltä.
Aurinkokajo asteli minun luokseni. Naaras näytti pettyneeltä. Olin jättänyt hänet tarkoituksella pois kokoontumisesta. Tuntui pahalta olla epävarma omista tunteistani, ja en haluaisi miettiä niitä kokoontumisen aikana.
”Olisin mielelläni lähtenyt teidän mukaanne”, naaras huokaisi hiljaisella äänellä ja laski katseensa maahan.
”Lupaan, että otan sinut mukaan seuraavaan kokoontumiseen”, huokaisin. Aurinkokajo nosti päätään ylöspäin. Hänen kasvoillaan käväisi hento hymy.
”Minä muistan tuon lupauksen”, naaras hymähti ja puski hellästi kuonollaan poskeani. Kuin tottumuksesta vastasin siihen puskemalla takaisin. Enää soturin lähellä ollessa sydämeni ei lyönyt tuhatta ja sataa, enkä tuntenut mukavaa kihelmöintiä jokaisessa kehonosassani. Astuin askeleen etäämmäksi naaraasta.
”Minun täytyy levätä vielä kun voin. On ollut aika raskas päivä”, sanoin ja sen kummempia odottelematta kävelin omaan pesääni Litteäkiven alle.
Asetuin mukavaan asentoon sammalvuoteelleni, eikä mennyt kauaakaan, kun vajosin jo uneen.
Heräsin seuraavan kerran siihen, kun joku kutsui minua pesän suuaukolta. Kutsu sekoittui ensin uneeni, mutta pian tajusin sen olevan totta. Väräytin korviani ja avasin silmäni hitaasti. Olisin mielelläni nukkunut pidempään, mutta muistettuani kokoontumisen, väsymys katosi hetkessä. Nousin ylös ja venyttelin.
Pesän ulkopuolella minua odotti Minttuliekki. Punaruskea naaras kohtasi katseeni.
”Meillä taitaa olla vähän kiire”, varapäällikkö huomautti ja viittoi katseellaan kohti taivasta. Aurinko oli jo kadonnut näkyvistä ja ensimmäiset tähdet tuikkivat taivaalla. Hämärä oli saapunut metsään.
”Äh, nukuin liian pitkään. Anteeksi”, huokaisin soturille, joka kuittasi anteeksipyynnön nyökkäämällä. Nuolaisin muutaman kerran turkkiani, jonka jälkeen astelin varapäällikköni edellä piikkihernetunnelin sisäänkäynnille. Liljatuuli oli jo odottelemassa meitä, ja naaras loihti kasvoilleen toruvan virneen myöhästymiseni johdosta.
Minua hävetti, sillä kuolonklaanilaiset varmasti pahoittaisivat mielensä siitä, että Eloklaani myöhästyy ensimmäisestä kokoontumisesta. Täytyisi vain olla rennosti ja pahoitella myöhästymistä, ei tässä oikein muutakaan voisi. Onnekseni Punatähti oli rauhallinen ja kuolonklaanilaiseks melko ymmärtäväinen kissa.
”Keitä vielä puuttuu?” kysyin, kun kissoja alkoi tulla luoksemme. Kaikki eivät suinkaan olleet paikalla vielä.
//Muut kokoontumiseen lähtijät?
// 1167 sanaa
