Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
”Hyvä, juuri noin! Kyllä sinusta vielä oiva jäniksensaalistaja saadaan!” kehuin Konnatassua, joka oli juuri juossut elämänsä ensimmäisen jäniksen kiinni. Punaruskea kolli katsoi minua itsetietoisesti ja raahasi miltei täysikasvuisen jäniksen luokseni. Kollin häntä oli pystyssä ja tämän kasvoilla oli ylpeä virne.
”Niinpä”, hän tokaisi virnuillen, ”se oli kyllä nopea jänis! Aluksi mietin, saisinko sitä lainkaan kiinni, mutta tietysti sain, kun olen niin nopea jaloistani! Ei yksi jänis pärjää minulle juoksukilpailussa.” Naurahdin oppilaani vastaukselle. Konnatassu tuntui usein liioittelevan asioita ja etenkin yliarvioivan omia kykyjään. Hän oli toki nopea, mutta Eloklaanista löytyi myös nopeampia juoksijoita. En hennonnut kuitenkaan pilata oppilaan iloa, sillä olihan jäniksen kiinnisaaminen iso saavutus!
”Minäkin muistan, kun sain ensimmäisen jänikseni kiinni. Voi sitä ilon määrää”, nau’uin lämpimällä äänellä. Konnatassu käännähti nopeasti minun puoleeni ja kurtisti kulmiaan.
”Ai, et kuitenkaan tainnut olla yhtä nuori kuin minä. Olen varmaankin tehnyt jonkun ennätyksen, kun olen jo saalistanut niin monta eri eläintä!” Konnatassu kehuskeli. Olin ehtinyt tutustua nuoreen oppilaaseen jo sen verran, että tiesin vastaan väittämisen olevan turhaa. Konnatassulla oli varsin kova halu nostaa aina itsensä ja omat tekonsa muiden yläpuolelle. Hän halusi puhua lähinnä vain itsestään, eikä esimerkiksi minun menneisyyteni hetkauttanut kollia lainkaan. Nuori kissa käänsi aina keskustelun itseensä, jos yritin puhua jostain muusta.
”Noh, otapas jäniksesi kantoon niin lähdetään kohti leiriä”, naukaisin rauhallisella äänellä, sivuuttaen täysin oppilaan aiemman puheenvuoron. En halunnut tukea kollin virheellisiä ajatuksia omasta paremmuudestaan, joten katsoin parhaaksi jättää hänen puheensa täysin omaan arvoonsa, kun vastaan väittäminenkään ei olisi tehonnut. Konnatassu katsahti inhoten jänikseen, josta hän oli vielä hetki sitten ollut kovin ylpeä.
”Siinähän menee ikuisuus, jos minä raahaan tämän leiriin!” kolli parahti, ”etkö sinä voisi kantaa? Minä kuitenkin olen vielä niin nuori, että rikkoisin vain itseni.” Kollin ehdotus sai minut empimään. Oli totta, että Konnatassu oli minua pienempi, mutta totuus oli, että hänen täytyisi soturina itse viedä saaliinsa leiriin. Mutta toisaalta, tämä oli Konnatassun ensimmäinen jänis ja sen kiinni juokseminen oli varmasti vienyt paljon voimia. Siispä minä hellyin ja nyökkäsin myöntyvästi.
”Hyvä on, mutta ensi kerralla saat kantaa jäniksesi itse”, naukaisin rauhallisella äänellä ja tartuin kiinni elottomasta pitkäkorvasta. Konnatassun kasvoille oli piirtynyt tyytyväinen virne, kun tämä lähti kulkemaan kevein askelin perässäni kohti Eloklaanin leiriä.
Noin neljäsosakuun kuluttua leirin pääaukio oli täynnä touhua, kuten aina tähän aikaan päivästä. Aurinko oli ohittanut huippunsa. Odottelin rauhassa piikkihernetunnelin liepeillä partioni saapumista. Olin nimennyt itseni partion johtoon, sillä tarvitsin muuta ajateltavaa kuin klaanista lähteneen tyttäreni ja kuolleen poikani. Talvikkitakusta ei ollut näkynyt jälkeäkään, ja valtava ikävä ja huono omatunto painoivat mieltäni. Murattipennun äkillistä kuolemaa oli helpompi käsitellä kuin sitä, että oma tytär inhosi minua niin paljon, että ainoa ratkaisu oli lähteä klaanista.
Liljatuuli, Hallavarjo, Hiilihammas, Lieskakajo ja tietysti Minttuliekki olivat olleet suuri apu kaiken tämän ikävän keskellä. Tunsin itseni jo niin hyvin, että osasin hakeutua keskustelemaan mieltäni painavista asioista jollekin. Kukaan ei nimittäin halunnut kireää ja inhottavaa päällikköä, joka pyöritteli liian isoja asioita yksin omassa mielessään.
”Hei”, sotureiden pesän suunnalta asteleva Pehmoturkki naukui lämpimällä äänellä. Soturin kasvoilla oli jo tutuksi tullut ystävällinen hymy. Tervehdin kermanväristä naaraskissaa hennosti hymyillen. Pian piikkihernetunnelin edustalle saapuivat myös muut partion jäsenet; Väärävarjo, Salamataivas ja oma oppilaani Konnatassu.
”Mitä luulet, Konnatassu, pystytköhän jo partioimaan ilman minun apuani?” esitin rauhallisella äänellä kysymyksen tabbykuvioiselle oppilaalle. Konnatassu käänsi keltaisen katseensa minuun.
”Tietysti, minähän olen edistynyt koulutuksessani jo kovasti. En pian tarvitse sinua ollenkaan”, kolli vastasi leukaansa ylpeänä kohottaen. Hymähdin pienesti oppilaan vastaukselle ja viitoin partion perässäni ulos leiristä.
Partio oli jättänyt jo metsän taakseen ja kuljimme parhaillaan nummilla. Aluksi kaikki vaikutti aivan normaalilta, mutta kun katseeni pyyhki nummimaisemaa, se pysähtyi punertavaan ruohikkoon. Osa nummen ylikasvaneista ruohoista oli värjääntynyt verestä punaiseksi ja tuore kissan tuoksu leijaili ilmassa. Pysäytin nopeasti partion ja ilmoitin, ettei veri kuulunut klaanikissalle. Raotin leukojani ja maistelin ilmaa samalla, kun katseeni kävi läpi avaraa nummea ja etsi reviirillemme saapunutta kissaa. Kissa ei hajun perusteella ollut metsäkissa, sillä hajusta erottui selvästi kaksijalkalan tuoksuja.
Lähdin varovaisin askelin seuraamaan verijälkiä, jotka johtivat pidemmän heinäryppään luokse. Heinikon seasta pilkisti kermanvärinen raidoitettu häntä. Kun pääsin lähemmäs, saatoin erottaa heinikon läpi minua tuijottavat viirumaiset silmät.
”Hei, minä olen Mesitähti, Eloklaanin päällikkö. Kuka sinä olet?” esitin kysymyksen rauhallisella äänellä ja kumarruin varovaisesti lähemmäs heinärypästä ja siellä piilottelevaa kissaa.
”Tule vain esiin, me emme tee sinulle mitään pahaa”, vakuutin ennen kuin tuntematon kissa ehti vastata aiempaan kysymykseeni.
//Kurre?
