Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Oli todella helpottavaa kuulla, ettei Hiilihammas kantanut kaunaa minulle. Tabbykuvioinen kolli todisti taas jälleen olevansa todella viisas soturi. Hän osasi ajatella järjellä ja tehdä vaikeita valintoja.
Nyökyttelin päätäni merkiksi siitä, että olin ruskean soturin kanssa täysin samaa mieltä. Kukaan elävä kissa ei ollut virheetön, ja siksi useimmille olikin annettava toinen mahdollisuus. Monina unettomina öinä olin pohtinut, olisiko minun pitänyt antaa Tyrskytassullekin toinen mahdollisuus. Mutta olin aina päätynyt siihen, että toisen tappaminen syyttä oli teko, jota ei voinut antaa anteeksi. Tyrskytassu oli vienyt minulta jo kaksi pentua, joka vain tuki ajatusta siitä, ettei hän olisi ansainnut uutta mahdollisuutta Eloklaanissa.
”Niin, jos voisin palata ajassa taaksepäin, tekisin paljon toisin”, totesin vaimealla äänellä ja käänsin katseeni taivaasta Hiilihampaaseen. Kolli väläytti minulle pienen myötätuntoisen hymyn. Hymy katosi kuitenkin nopeasti ja soturin kasvoille piirtyi haikea ilme. Tunsin huonoa omatuntoa siitä, että olin ottanut Tyrskytassun karkotuksen puheeksi ja kenties pilannut Hiilihampaan hyvin alkaneen päivän. Koin, että minun oli korjattava tilanne jotenkin. En halunnut, että klaanitoverini olivat onnettomia minun vuokseni.
”Anteeksi, että otin Tyrskytassun puheeksi. Tahtoisitko lähteä kävelylle vähän tuulettamaan ajatuksia? Olisin otettu, jos lähtisit kanssani”, sanoin ja väläytin vuorostani hymyn Hiilihampaalle. Kolli katsahti minuun jäänsinisillä silmillään ja näytti empivän hetken ennen kuin nyökkäsi.
”Mikä jottei”, hän sanoi ja nousi seisomaan heti minun jälkeeni. Viitoin soturin perässäni piikkihernetunnelille ja ulos leiristä.
Hento tuulenvire kiemurteli puiden lomassa ja pörrötti lyhyttä turkkiani. Auringonvaloa siivilöityi vain vähän puiden oksien läpi metsään, mutta siitä huolimatta oli yllättävän lämmin. Viherlehden alkuun ei olisi enää pitkästi. Suunnistin Hiilihampaan edellä pientä, aluskasvillisuuden sekaan tallottua polkua pitkin kohti nummia.
Päästyämme pois metsästä, hidastin tahtiani ja odotin Hiilihampaan saapuvan rinnalleni. Vilkaisin tummanruskeaa soturia, joka oli suunnannut katseensa toisaalle kohti oikealle puolellemme jäävää jokea.
”Vesi on pian tarpeeksi lämmintä uintiharjoituksia varten”, lausahdin ja sain Hiilihampaan huomion itseeni. Kolli käänsi katseensa minuun ja nyökkäsi.
”Pitäisiköhän samanikäisille, ensimmäistä kertaa uimista harjoitteleville oppilaille järjestää yhteisharjoitukset, kuten Lauhalaukalla oli tapana tehdä aina viherlehden alussa?” Hiilihammas ehdotti. Soturin ehdotus oli kieltämättä loistava. En itse ollut mikään erinomainen uimari, joten olisi ihan hyvä, jos joku sen osa-alueen paremmin hallitseva kissa pitäisi oppilaille yhteisharjoitukset, joissa kerrottaisiin uimisesta ja opetettaisi sen alkeita. Lauhalaukka oli aiempina vuosina hoitanut sen, ja kolli varmasti arvostaisi, mikäli perinne jatkuisi.
”Ei yhtään hullumpi idea. Luulen, että Nokkospilvi etevänä uimarina ottaisi mielellään vastuun yhteisharjoituksista”, tokaisin mietteliäänä, ”mitä muuten luulet, pystyykö Kimalaistassu osallistumaan uintiharjoituksiin muiden mukana?” Hiilihammas oli oppilaani isä, joten oletin hänen osaavan vastata kysymykseen paremmin kuin minä. Kimalaistassu oli monella tavalla erityinen oppilas, joka oli laittanut minutkin oppimaan täysin uuden tavan opettaa. Minusta tuntui, että siinä missä minä opetin Kimalaistassua, myöskin hän opetti minua. Oli äärimmäisen hienoa nähdä, miten kolmijalkaisuus ei ollut este vaan lähinnä vain hidaste.
//Hiili?
