Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Kokoontuminen oli pitkittynyt, sillä Henkäystähti oli halunnut keskustella kanssani vielä puheenvuorojemme jälkeen. Kuolonklaanin tuore päällikkö vaikutti rauhalliselta ja kyvykkäältä johtajalta. Hän puhui minulle kohteliaasti ja vasten aiempia tapojaan, harmaa kolli välillä jopa hymyili. Aluksi tieto hänen päällikkyydestään oli saanut niskavillani nousemaan pystyyn, mutta kenties kolli olikin oikein oiva seuraaja Punatähdelle. Uskoin, että Kuolonklaanin ja Eloklaanin välit tulisivat pysymään hyvinä Punatähden kuolemasta riippumatta.
Harmiksemme Kuolonklaanin tuore varapäällikkö – Pimentovarjo-niminen naarassoturi – oli joutunut ennen kokoontumista parantajan luokse, eikä siksi ollut päässyt osallistumaan kokoontumiseen. Kaikki oli kuitenkin sujunut mallikkaasti, vaikkei naaras ollutkaan mukana. Yö oli jo vaihtumassa aamuun, kun vasta pääsimme lähtemään kokoontumisesta. Olin hurjan väsynyt, ja niin olivat varmasti myös eloklaanilaiset. Kadehdin hieman niitä, jotka olivat saaneet jäädä leiriin nukkumaan. Päätin, että painuisin heti omaan pesääni, kunhan vain pääsisimme takaisin leiriin.
Suunnitelmani eivät toteutuneet, sillä yllättäen kohtasimme eloklaanilaisia nummilla. Hiilihammas kohtasi minut vakava ilme kasvoillaan. Soturin turkki oli rähjääntynyt, eivätkä muut näyttäneet sen paremmilta. Joidenkin turkeilla risteili kipeän näköisiä haavoja, jotka olivat tihkuttaneet verta lumelle. Olin kauhuissani. Mitä oli tapahtunut, miksi koko Eloklaani oli leirin sijasta nummilla? Joku oli selvästi hyökännyt kimppuumme.
“Mitä on tapahtunut?” sain sanotuksi, kun katsoin hämmentyneeä Hiilihammasta ja muita sotureita. Kissojen kasvoilla oli vain vakavia ilmeitä, eikä kukaan hymyillyt. Epäilemättä joku tai jokin oli hyökännyt leiriin ja ajanut kissat pois kodistaan.
“Kuolonklaani ja Kujakissayhteisöksi itseään kutsuvat erakot hyökkäsivät pian teidän lähtönne jälkeen. Heidän johtajansa julisti sodan Eloklaania vastaan”, Hiilihammas ilmoitti pahoillaan. Soturin jäänsinisten silmien katse laskeutui anteeksipyytävästi maata kohti tämän laskiessa päänsä alas.
“Teimme kaikkemme puolustaaksemme kotiamme, mutta he vangitsivat pentumme. Meillä ei olleet muuta vaihtoehtoa kuin luovuttaa, sillä emme voineet antaa heille pentuja”, Hiilihammas lausui säröilevällä äänellä.
En tiennyt mitä sanoa. En voinut uskoa korviani. Äkkiä kaikki valkeni ja ymmärsin, miksi Henkäystähti oli käyttäytynyt poikkeuksellisesti ja pidätellyt meitä kokoontumisessa. Hän ei ollut halunnut päästää meitä leiriin, jossa riehui taistelu. Minua alkoi heikottaa. En voinut käsittää, miksi Henkäystähti oli tehnyt niin? Miksi he halusivat hyökätä kimppuumme?
“Selvisivätkö kaikki hengissä?” se oli ensimmäinen ajatukseni. Sama se mitä leirille kävi, kissojen henget olivat loppupeleissä kaikkein tärkeimmät. Hiilihampaan surkea katse kertoi, ettei ilman menetyksiä oltu selvitty.
“Pehmoturkki ja Hopeaputous kuolivat. Nokkospilvi, Viherkatse, Lieskakajo ja Sypressikuiske haavoittuivat pahasti ja he tarvitsevat pikimmiten parantajien apua. Muutkin varmasti ovat haavoittuneet, mutta he kykenevät varmasti odottamaan”, kolli ilmoitti hiljaisella äänellä. Katseeni pysähtyi hänen kaulassaan olevaan haavaan, josta yhä tihkui verta soturin tummalle, veriselle turkille.
“Sinäkin tarvitset parantajaa”, naukaisin, mutta soturi pudisti päätään. Liljatuuli ja Leimusilmä kiiruhtivat ohitseni eloklaanilaisten joukkoon. Pahiten haavoittuneet oli sijoitettu pentujen ja Kirsikkakuonon kanssa kissojen keskelle.
“Mitä nyt tapahtuu?” kysyin soturilta, joka takuulla tiesi vihollistemme aikeista enemmän kuin minä. Turkkiani kihelmöi inhotuksesta. Joutuisimmeko hylkäämään reviirimme, jonka olimme vaivalle etsineet? Mitä sodassa oleminen varsinaisesti tarkoitti?
“Tämä Keijukainen lupasi, että saamme jäädä nummille. Kujakissayhteisö muuttaa leiriimme ja ottaa reviirikseen Koivu- ja Sekametsän. Soturimme ovat väsyneitä, meidän olisi hyvä varmaankin etsiä nukkumapaikka, jotta pääsisimme kaikki lepäämään”, Hiilihammas sanoi ja lisäsi vielä, “olen pahoillani, ettemme voineet suojella kotiamme.”
Katsoin myötätuntoisesti kokenutta soturia ja pudistelin päätäni. Seuraavat sanoin niin kovaan ääneen, että jokainen paikalla oleva eloklaanilainen saattoi kuulla ne:
“Minä uskon, että teitte kaikkenne. Tämä ei ole teidän syytänne. On valitettavaa, että meitä vastaan on julistettu sota, mutta emme voi juuri nyt tehdä asialle mitään. Meidän on sopeuduttava tähän tilanteeseen ja yritettävä selvitä. Lepäämme tämän päivän nummilla taivasalla ja etsimme paikan, jonne voimme rakentaa uuden leirimme.”
Minttuliekki laski häntänsä lavoilleni ja katsoi minua myötätuntoisesti.
“Minä voin ottaa partion mukaan ja lähteä etsimään paikkaa uudelle leirille. Olisi varmaan hyvä lähettää joitain kissoja saalistamaan”, varapäällikkö naukui rauhallisella äänellä. Nyökkäsin.
“Kiitos, Minttuliekki. Minä voin hoitaa saalistuspartion, jos te lähdette etsimään uutta leiriä”, sanoin hennosti hymyillen.
Illan koittaessa olimme löytäneet uuden leirin ja majoittuneet sinne. Leiri oli varsin vaatimaton; se sijaitsi kukkulan laella eikä varsinaisia muureja tai pesiä ollut. Ainoastaan pentutarhaa ja klaaninvanhimpia varten oli sopivasti ketunkolo, johon he mahtuisivat. Kaikki muut nukkuisivat taivasalla saaden turvaa ja lämpöä toisistaan. Mielestäni kukkula oli oikein oiva valinta leirin sijainniksi. Sen laelta näkisimme nopeasti lähestyvät viholliset ja meidän yllättäminen olisi vaikeaa.
Liljatuuli ja Leimusilmä olivat keskittäneet oman sairastupansa leirin keskustaan, aivan ketunkolon sisäänkäynnin luokse. Kultasiipi ja muutama muu soturi olivat saaneet pelastettua joitain yrttejä Eloklaanin vanhasta leiristä, mutta yrttivarastot olivat tällä hetkellä varsin olemattomat. Suurin osa leiristä otetuista yrteistä oli Liljatuulen mukaan mennyt jo haavoittuneiden hoitamiseen.
Seisoskelin leirin laitamilla ja katselin hämärtyvää maisemaa. Metsän puut erottuivat selvästi kaukaa. Oli outoa ajatella, ettemme saisi enää astua jalallamme metsään. Joutuisimme elämään avaralla nummella ja tyytymään tähän tilanteeseen. Juuri nyt en halunnut riskeerata klaanini turvallisuutta alkamalla vänkäämään Kuolonklaanille ja Kujakissayhteisölle vastaan. Aluksi en ollut osannut yhdistää Kujakissayhteisöä samaan paikkaan jonne olimme eksyneet etsiessämme Eloklaanin reviiriä, mutta yhtäkkiä kesken saalistamisen olin tänään aiemmin sen tajunnut. Hiilihammas oli kertonut, että yhteisön johtajana toimi Keijukainen-niminen kissa, joka oli vuodenaikoja sitten vienyt yhdessä Tyrskytassun ja toisen ystävänsä kanssa minun ja Minttuliekin tyttären, Kärsämöpennun. Palaset olivat alkaneet loksahdella paikoilleen. Tämä kaikki oli minun syytäni. Minttuliekki oli menettänyt tyttärensä ja koko Eloklaani oli ajautunut sotaan minun menneisyyteni vuoksi. En voinut uskoa sitä. Kantoiko tämä Keijukainen minulle oikeasti kaunaa siitä, että Kujakissayhteisön entinen johtaja oli suorastaan pakottanut minut taistelemaan itseään vastaan ja olin vahingossa riistänyt hänen henkensä?
Ajatukseni keskeytyivät, kun kuulin lumen narskahtavan takanani. Käänsin vihreän katseeni tulijaan ja tunnistin hänet Talvikkitakuksi. Naaras oli huojennuksekseni palannut klaaniin jokin aika sitten, mutta hän ei ollut halunnut puhua kanssani. Jostain syystä soturi oli minulle vihainen, mutten ymmärtänyt miksi. Naaraan kasvoilla oli vihainen ja syyttävä ilme.
//Talvikki?
