Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Astelin kohti pentutarhaa aluksi varmoin askelin, mutta varmuus katosi, mitä lähemmäs pääsin karhunvatukkapensaikkoa. Pysähdyin pesän sisäänkäynnille. Olin menossa juuri kertomaan Aurinkokajolle uutiset siitä, miten Kauristassu oli sairastunut viheryskään ja joutunut parantajan pesälle. Nielaisin. Takaraivossani jyskytti koko ajan pelko siitä, ettei poikani selviäisi.
Keräsin rohkeuteni ja astuin sisään hämärään pesään, jossa leijaili lämmin maidontuoksu. Taivaslaulu makoili omalla vuoteellaan ja kohotti päätään. Kuningattaren eriväriset silmät kiiluivat hämärässä.
”Hei, mitä sinä täällä teet? Liljatuulihan sanoi, että turhia vierailuja tulee välttää”, sinikilpikonnakuvioinen Aurinkokajo sanoi omalta vuoteeltaan. Käänsin katseeni naaraaseen, mutta välttelin tämän katsetta.
”Kauristassu on sairastunut viheryskään. Hän pääsi juuri parantajan pesälle”, olin päättänyt mennä suoraan asiaan.
Aurinkokajon keltainen katse muuttui lempeästä kauhistuneeksi. Naaras tuijotti minua hetken sanomatta sanaakaan. Sitten hän sulki silmänsä ja painoi päänsä alas.
”Miten hän voi?” kuningatar kysyi vaisusti.
”Ei kovin hyvin. Mutta parantajilla on nyt kissanminttua ja minä luotan siihen, että Kauristassu paranee”, yritin löytää lohduttavia sanoja. Se tuntui erityisen haastavalta, kun olin itsekin peloissani. Pelkäsin, että menettäisin taas yhden pennuistani. En pystynyt kohtaamaan Aurinkokajon katsetta.
Hän kaipasi lämpöäni ja rakkauttani, mutten voinut antaa sitä. Olin kuiden varrella oppinut, ettei itseään voinut pakottaa rakastamaan jotakuta, jota ei oikeasti rakastanut. En tiennyt, miksi Tähtiklaani oli johdattanut minut tähän tilanteeseen, mutta uskoin, ettei tämä ollut turhaa. Kaikella oli merkitys.
Päivät kuluivat, ja sitä myötä ilma kylmeni. Pakkanen kiristyi ja lunta tuprutti päivittäin. Nukkuessani yksin kolkossa pesässäni, kaipasin muiden kissojen lämpöä. Soturit, oppilaat ja jopa sairaat nukkuivat lähellä muita kissoja. Toisten läheisyys ja lämpö piti yöllä lämpimänä.
Aamulla herätessäni, huomasin muutoksen voinnissani. Kurkkuni oli karhea, ja niellessä tuntui, kuin olisin niellyt pikkukiviä. Viimeinen niitti oli yskänpuuska.
”Mesitähti?” Minttuliekin tuttu ääni kuului pesän ulkopuolelta. Äänestä paistoi huoli, hän oli takuulla kuullut yskimiseni.
”Älä tule sisään. Astu kauemmaksi pesästä, niin pääsen ulos. Taidan olla sairastunut”, kerroin rohisevalla äänellä varapäällikölleni. Kuulin punaruskean naaraan ottavan askeleita.
”Tule vain”, hän sanoi, ja astuin ulos kylmästä pesästäni yhä kylmempään ilmaan. Kehoni tärisi. Miten olikaan niin kylmä? Minä tiesin nämä oireet. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun sairastuin viheryskään.
”Sinun täytyy mennä parantajan pesälle”, varapäällikkö sanoi vakavalla äänellä ja kohtasi katseeni. Nyökkäsin.
”Anteeksi, Minttuliekki. Voisitko olla vastuussa klaanista siihen saakka, että paranen?” pyysin ja katsoin soturia pahoillani. Minttuliekki hymyili hennosti.
”Tietenkin. Älä murehdi klaanin asioista, minä kyllä hoidan kaiken”, naaras lupasi. Uppouduin hetkeksi soturittaren tummansinisiin silmiin, kunnes naaras kehotti minua menemään heti. Aukio oli vielä tyhjillään, sillä aurinko ei ollut noussut.
Lähdin laahustamaan hangessa kohti parantajan pesää. Astuessani sisään pesään, yrttien kitkerät tuoksut leijailivat nenääni.
”Liljatuuli? Leimutassu?” huhuilin parantajakissoja. Liljatuuli asteli sisään kivenkolosta ja katsoi minua päätään pudistellen.
”Älä sano, että olet sairastunut”, naaras pyysi ja väänsi kasvoilleen surkean ilmeen. Nyökkäsin.
”Täällä on aika tungos. Mihin voin mennä lepäämään?” kysyin sisareltani ja yritin hymyillä, mutta kaikki tämä surkeus sai kasvoilleni vain epämääräisen virneen. Olinko huono päällikkö, kun klaanilla meni näin huonosti? Selviäisikö Eloklaani lehtikadon yli, jos viheryskää ei saataisi kuriin?
Sisareni näytti minulle vuoteen, joka oli vapaana. Se sijaitsi lähellä kahta suurta kiveä, joiden välisessä kolossa parantajat nukkuivat. Vastakkaisella vuoteella nukkui Kauristassu. En raaskinut herättää nukkuvaa oppilasta, vaan asetuin omalle vuoteelleni. Vilkaisin viereisellä pedillä olevaa Lauhalaukkaa. Kolli nuokkui puoliunessa vuoteellaan ja tuijotti tyhjyyteen. Tuon kylki kohoili raskaasti ylös ja alas, ja saatoin kuulla, miten soturin hengitys rohisi.
Olisin tehnyt mitä vain, että olisin voinut viedä pois kaiken sen, mitä tässä pesässä olevat joutuivat kokemaan.
//545 sanaa
